Mutta Jönnissä ne nyt ahertelivat Makkara-Liisankin ajatukset. Hän oli alkanut yhä vakavammin ajatella sitä Jönnille vaimoksi menoa. Oli ryhtynyt jo asiaa valmistamaankin: palkannut Nukurin Kaisan siitä Jönnille puhumaan.
Ei tosin vielä ihan suoraan, sillä ei se tuntunut aivan soveliaalta, se että morsiamen puolelta kosia ja jo alunpitäen suoraan. Kiertoteitä kaarrellen hän neuvoi Kaisaa pitämään asiaa vireillä ja vihjepuheilla Jönniä taivuttamaan.
Mutta Liisan sisar Mari oli vastaan. Hän oli naimisissa toisen luokan räätäliinestarin kanssa, ja siksi ei hänen mielestänsä soveltunut, että sukulaiseksi olisi tullut jätkä.
"Mitä sinä nyt jätkälle!" torui hän ja halveksui siitä Jönnille menosta.
Mutta Liisa siitä jo ihan kimpaantui. Hän rähähti siskolleen äkäisesti:
"Onko se sitten jätkä sen pahempi kuin muu mies!… Sielu se silläkin on!"
Ja myöhemmin, kun hän tapasi puhemiehensä Nukurin Kaisan ja sille asiastaan taas puhui, niin hän, ikäänkuin sisarelleen riitelyä jatkaen, ynseili:
"Kahdenkymmenentuhannen jätkä vastaa tusinan semmoisia herroja, joilla on kukkaro aina nurin."
Sillä yhäkin hän uskoi väärin ne Jönnin jo lovilaitaiset kaksituhatta kahdeksikymmeneksituhanneksi. Hän puuhaili makkaroiden keittämistouhussa ja aivan kuin harmissaan nurkui, jopa toraten ja riidellen jatkoi:
"Hyvä kun edes jätkänkään saa tällä iällä!… Vanha toriakka, joka on jo lihonutkin ja levennyt, niin että on kuin hyvä läjä!"