"En mä hänestä mitään", kierteli hän, lapautti huulin savut ja lisäili viekasta:
"Minä vain sitä arvelin, että jos tuo on ollakseen, niin olkoon!…
Naimisiin meno… jos on ollakseen, niin olkoon!"
Ja silloin selvisi asia Jönnille lopullisesti. Hän lopetti suurustelun, työnsi puukon tuppeen, nousi hitaasti, puuhaili ja lopulta sanan alkuun hitaasti ehdittyään puheli Kaisalle:
"Sitähän minä jo siitä Liisasta arvelin, kun se niin suu veräjällään silloin torilla siitä tuhatmarkkasesta hymyili, että sillä on, eukolla, jo vähän toisenlaiset kotkotukset."
Ja kuinka ollakaan, niin välähti hänen päässään oitis se vanha jätkien kesken yleinen usko, että Liisalla on muka kaksikymmentätuhatta, ja silloin alkoi hänelle taas uudestaan maailma kirkastua. Sen Naukkarisen neuvoman tilan osto käy siis kuitenkin mahdolliseksi, ja Jöns Lundbergin miljoneerikohtalo on siis hänellekin nyt sittenkin avoinna.
* * * * *
Niin alkoi asia edistyä. Liisa puuhasi nyt jo kuin olisi kaikki ollut päätetty. Nyt hän oli vartavasten tullut Jönnin luo, oli tullut suorastaan hellyttämään Jönniä ja kiirehtimään lopullista päätöstä.
Ja kuten silloin torilla, niin turvautui hän nytkin hempeyteensä, maireuteensa, kuten aina nainen miestä hellyttäessään. Jönni puuhasi taas Naukkarisen puheille lähtöä, pukeutui ja valmistautui, ja Liisa alkoi nytkin sillä silloisella torihempeydellä toistellen sitä leikkisänä, maireasti hymyillen:
"Niin… Sa-anoo vain Jönni… että ota tuosta tuhatmarkkasista — sa-anoo…!"
Mutta Jönni menikin nyt rutosti aivan asian ytimiin. Aikaakaan siinä kun ei nyt liikoja ollut. Sitä Jöns Lundbergin rokkia ylleen kiskoen hän äkkiä puheli: