"Me, Liisa, olemme niinkuin pulukyyhkyset."
Hän muisti, miten hän kerran oli niiden ainaisten ystäviensä huomannut pesineen vinnille vanhaan kalossiin, jossa emä hautoi. Siitä hän johtui jatkamaan, runoillen:
"Vaikka meillä ei olisi muuta kuin kenkäraja, niin siihenkin me teemme pesän, kun rakkaus alkaa meissä naputtaa."
Ja Liisankin mieli siitä jo yleni, ja he olivat kuin kaksi rakastavaa lasta. Ihan oli Liisan silmäkulmaan liikutuksen kyynel kihota, kun hän vastaili heltyneenä, tapaillen:
"Niin… Sanoo… Vaikka ei olisi kuin kenkäraja nyt…"
Ja niinpä ryhtyikin hän jo oitis puuhaamaan sen uneksimansa oikean kaupan avaamista. Aluksi hän ostaa Moilasen makkara- ja herkkukaupan — siitä kun vaatikin omistaja käteistä ainoastaan yhdeksäntoistatuhatta. Mutta silloin riiteli hänelle taas sisar:
"Senkö pahusta sinä siitä ostat!"
Ja harmistuneena, äkeänä hän jatkoi:
"Jätkän saat mieheksesi, niin se syö muutamassa viikossa kaupastasi kaikki herkut."
Ja Liisa alkoi asiaa arvella. Hän huomasi sisaren puhuneen oikein ja siksipä hän rupesi Pösön kanssa hieromaan kauppaa sen omistamasta nahkakaupasta. Ei tuota siinäkään tarvinnut käteistä yli kahdenkymmenentuhannen, niin että kaikki näytti onnistuvan nyt hyvin.