"Metsäkaupoissa minua ei petetä."
Eikä Punturi sanonut aikovansakaan pettää, vaan selitti:
"Ja mitenkäpäs tässä pettäminen lykästäisikään. Kun on joka runko nähtävänä."
Ja epäilykset poistaakseen hän taas hurskaaksi heittäytyen lisäili:
"Ja toisekseen niin… Ei sitä ihminen panisi sieluaan menemään muutaman puunrungon takia… Valehtelemalla nimittäin muutaman rungon lisää. Se ei kuitenkaan iankaikkisuudessa auta."
Niin saapuivat he tilan rajalle. Siihen kuului selvästi viereisen maatilan ison Pauhukosken kohina. Matkailijatkin sitä koskea kävivät katsomassa. Ja niinpä johtui Punturin mieleen kysäistä:
"Eikö mentäisi koskea katsomaan?… Se kun on tässä likellä."
Tietysti Jönni halusi. Hän käsitti, että koski on Punturin maatilalla. Koskelle tultua hän aivan hämmästyi sen kuohua ja pauhua. Helsingissä syntyneenä ja ikänsä eläneenä hän ei ollut tätä ennen ainoaakaan koskea nähnyt.
"No jopa on vettä!" pääsi häneltä huudahdus, ja Punturi selitteli:
"Kyllähän sillä koskella rahaa lähtee, jos ostaja sattuisi. Tuonne yli parikymmentä tuhatta hevosvoimaa on." Jönni ihastui lopen. Vaikka hän ei ymmärtänytkään koskista ja hevosvoimista, niin hän kiihtyi uskomaan tässäkin olevan hänelle aarteen, ja ettei se menisi sivu suun ja ettei Punturi alkaisi hintoja lisätä, hän silloin oitis alkoi taas kiistää vastaan, ynseillen: