"Kosket, veikkonen, eivät maksa nykyään mitään."
Ja tehoa lisätäkseen hän aivan keksi valheen, puhellen:
"Komersrootti Pösölläkin on myötävänä puolta isompi koski kuin tämä, mutta ei pääse eroon koko tavarasta."
"Ka… Se on miten kellekin lykästää ja sattuu", arveli siihen Punturi, ja he lähtivät takaisin kotiin kauppoja edelleen hieromaan.
Ja olivatkin ne kauppapuheet jo vähin erin alkuun päässeet. Punturi oli epäillyt, uskaltaisiko hän Jönnille tarjota ryypyt, mutta kun Jönni ei siitä pahastunut, niin hän rohkaistui niin, että tarjosi monetkin. Siinä oli hänellä kavaluuttakin seassa: hän toivoi kaupan luistavan paremmin, jos saa ostajan juotetuksi humalaan.
Ja samoihin aikoihin saapui taloon vieraaksi agronoomi Paapuri. Sillä oli lähistöllä oma talo, isot viljelykset. Oli kuullut Jönnin tulosta Punturin taloa ostamaan, ja hänellekin oli kerrottu Jönnin olevan itsensä kauppaneuvos Lundbergin. Hänkin oli kuullut, moneenkin kertaan, ne kansalliset liioittelut tuon upporikkaan kauppaneuvoksen omituisuuksista, ja niinpä tulikin hän osaksi uteliaisuudesta, osaksi halusta saada tutustua tuohon suurrikkaaseen omituiseen herraan.
Mutta Jönni oli Punturin viinasta jo sievoisessa humalassa, ei tosin pilalle asti, mutta kuitenkin rohkealla puhetuulella. Punturi oli siitä hyvillään ja koki tarjoilla lisää. Puheltiin jo osaksi humalaisia. Punturi, joka koki varoa itseänsä humalaiseksi juomasta, ettei kaupassa pettyisi, johtui taaskin, ostajaa mielillä pitääksensä, ylistämään sen vaatimattomuutta. Hän tupakoi vakavana puhellen:
"Menen vieläkin siihen titteliasiaan… Kun sanotte, että… luusta ja lihasta se on kauppaneuvoskin tehty."
Sitä Jönnin vaatimattomuutta hän aikoi ylistää, mutta rohkealle päälle itsensä ryypiskellyt Jönni silloin innostui ja ynseili umpimähkäistä: "Mitä ne tittelit!"
Hän huudahti sen jo kuten hujutuulella, ja miten liekin siitä tittelistä päähän osunut jätkälle tuttu sananparsi, niin hän humalaisen tavoin jatkoksi huudahti: