Niin jatkui kaupan teko, tinkiminenkin jo alkoi. Punturi koki jo kaikella kaupantekoon kuuluvalla ulkokullaisuudella olla vakaa ja hurskas, että sanat uskottaisiin. Hän kehui metsää ja lisäili:
"Ja metsän myötyään saa vielä maalla, jos sen palstoittaa ja myö palstatiloina, ainakin koko hinnan… Viisikymmentätuhatta." Ei hän uskonut niin viisaan liikemiehen kuin tämän "kauppaneuvoksen" sitä uskovan, mutta siksipä hän valehtelikin hyvällä omallatunnolla, uskoen "kauppaneuvoksen" ymmärtävän sen kuuluvan asiaan. Hän siis vielä lisäsikin, valehteli:
"Minä jo sitä yritinkin ja oli laskut, mutta jäi sitten. Varojen puutteessa. Ja kun tää kauppakin oli jo tulossa."
Jönni pani kaikki visusti mieleensä.
"Ei se palstoittaminen kannata", väitti hän jo oitis vastaan, kun luuli taas Punturin kokevan häneltä kiskoa ja hintaa nostaa. Mutta sitten hän taas johtui muistamaan, että hän oikeastaan tinki näitä kauppoja niihin Liisan tuhansiin luottaen, ja sen muistettuaan hän kävi hetkeksi ikäänkuin ajattelevaksi ja puheli:
"Nämä ovat yleensä huonoja raha-aikoja. Tavaraa on paljon, mutta raha lymyää."
Häntä aivan harmitti se rahan lymyäminen ja hän lisäsi:
"Kontanttia sitä kun kellä on järkiään pöytään lyödä, niin siinä ei myöjä pitkälle potki… Tahi ostaa toiselta."
Omien varojensa vähyyttä hän oikeastaan sillä nurkui, mutta agronoomi ja Punturi käsittivät hänen niillä kerskuvan, luulivatpa Jönnin jo uhittelevan, alkavan hintaa polkea.
"Ka, eipä tässä meillä mitä vastaan potkimista olekaan. Kun on kerran tavara nähty", koki Punturi siis jouduttaa kauppaa, mutta agronoomi sotki sitten, alkoi näet puhua yleisistä asioista: