Agronoomille niistä sanoista kajasti tarmo. Ne tuntuivat n.s. merkkisanoilta. Hän pani ne mieleensä, ihastui yhäti setään ja nyt jatkoi kulttuurista uudella otteella, asian Jönnin oikaisun mukaiseksi sovelluttaen. Hän puhui ja selitteli pitkälti. Jönni vaikeni, istuksi kuten aina jykevä jätkä ja hautoi erästä omaa asiaansa puheesta mitään välittämättä. Hänen istuinlihaksiaan tuntui näet kutkuttavan, ja hän oli aivan huomaamattansa painunut sen tajuamaan, ja se asia valtasi hiljaa koko hänen ajatuskykynsä, niin että hän oli kahden vaiheilla: longottautuako ja raapaista vaiko ei. Agronoomi selitteli yhäkin henkisen kulttuurin ja aineellisen varallisuuden keskinäistä suhdetta.
"Justeeratakseni siis ajatukseni täsmälliseksi myönnän", puheli hän, "myönnän, että koettaa pysyttää kulttuuria köyhissä oloissa on samaa kuin istuttaa pitoihin kutsutut vieraat ihan tyhjien ruokakuppien ääreen… Aikansa istuttuaan ne nälkää pakoon häviävät."
Jönni istui hyvin laiskan ja synkeän näköisenä mötkylänä, selkä pitkänä, koko mies isona kuin koko maailma, ja hautoi sitä omaa salaista asiaansa. Agronoomi innostui ja jatkoi:
"Mutta olla vaan kylliksi rikkautta, niin kyllä olisi muutakin.
Kulttuuria kuten kaikkeakin."
Jönnin mieltä syventi se oma asia yhäkin. Hän oli vaipunut sitä miettimään.
"Vai mitä?" peräsi agronoomi, tahtoen nyt hänen mielipiteensä kuulla.
Ja silloin heräsi Jönni, tai oikeastaan se hänessä koko puheen ajan hautunut oma asia, ajatus, heräsi hänessä eloon kuten makuulta havahtunut härkä kömpii jaloilleen, ja miten liekin ollut, niin hän vastaukseksi agronoomin kysymykseen johtui ilmoittamaan sen oman hautomansa asian, puhellen:
"Ka sitä minä tässä vain arvelen, että mikähän tuolla minun lonkallani on, kun sitä niin ylettömästi kutkuttaa ja kupisuttaa! Onkohan siellä mikä?"
Hän puhui sen tosissaan, vilpittömästi, kuten aina sydämensä asian. Nyt hän vielä lisäsi:
"Sitä jo kupisutti siellä Punturin talossa ja aina pitkin matkaa, vaikka minä en ole viitsinyt sen takia vaivautua."