Mutta sitten hän oli alkanut elää varojensa mukaan ja liika komeasti. Oli juopotellut, ajanut komeilla vaunuilla ja uljailla hevosilla, kuten rikkaan tuleekin, ja niin olivat rikkaudet kierineet kaiken maailman tietä. Nyt hän oli konkurssissa, mutta velkojat tarjosivat akordia, s.o. lupasivat peruuttaa konkurssin, jos hän voi maksaa 25 % veloistansa. Niitä rahoja, 250,000 markkaa, hän oli kokenut nyt haalia, mutta turhaan. Hieman henkisesti köyhänä häntä oli alkuaankin pidetty, mutta nyt juopotellessansa hän oli aivan henkisesti ränsistynyt. Toiset siinä vainusivat juoppohulluuttakin, luulivat everstin joskus näkevän pikku ukkoja. Mutta komeasti hän vieläkin eli, ja univormu loisti kuin paraadissa. Hän oli ikänsä Venäjällä palvellut, tunsi siis vähän Helsingin herroja, eikä niin ollen ihme, ettei hän Lundbergiakaan tuntenut.
Ja nyt hän, hieman jo humalassa, seurustui joukkoon. Jönni ja agronoomi olivat parhaassa humalassa, ja agronoomi yritti esitellä:
"Setä Lundberg Helsingistä", esitteli hän. Hän oli ylpeä, kun sai heti antaa tietää olevansa jo niin likeinen tuttava "kauppaneuvoksen" kanssa, ja sitä menoaan hän lisäsi:
"Setä ei tykkää titteleistä. Sanoo vain että: tittelit pois!"
"Tittelit pois!" hihkaisi siihen Jönnikin, ja niin oli eversti Porholakin saanut hänestä oitis sedän. Hänkin kun oli jo tullessaan humalassa, niin heille alkoi iloinen olo.
Ja siinä ryypiksiessä johtui eversti Porhola nyt puhumaan niistä kipeistä asioistaan, rahantarpeistaan. Hän alkoi huonoista raha-ajoista, puheli:
"Nyt on kovin… niin ko-ovin tiukalla raha pankeissakin. Rahaa ei ole missään."
Mutta humalainen Jönni ylvästyi miljoonistansa ja kehaisi:
"Se kolahtaa vain köyhään."
Ja hän kehaisi: