Ja lisäksi sai hän tiedon sukulaisen, vallesmanni Kaksinaisen asiasta, siitä miten Pöndisen ja Sakarin herätys uhkasi tuon sukulaisen, ei ainoastaan virka-arvoa, vaan suorastaan mainetta. Hän rakasti sukulaistansa ja vakavana puheli hän siis jo kapitulinsa asessorille Pöndisen uskonsuunnasta:
»Emme me pelkällä uskolla autuaiksi tule. Lain ja viisauden työt ovat ynnä tarpeellisia.»
Ja sitte vielä sattui odottamatonta. Piispan oma poika oli vaalisaarnaajana Suur-Palkan pitäjässä. Seurakuntalaiset olivat kokeneet urkkia tietoja vaalipapeistansa, ja silloin oli sinne osunut sukulaistensa luo matkustamaan eräs Sakarin uskovaisista. Se oli kertonut ja juoninut vallesmannin hulluudesta. Sakari oli kyselijöille selittänyt sen olevan sukuvian, ja kun arkkipiispan poikakin oli samaa vallesmannin sukua, niin oli alettu epäillä sen viisautta. Oli kaivettu ja haeskeltu, ja saatu tietää, että suvussa on pari lahjatonta, yksi juoppohullu ja on muitakin tuhmuuden oireita, ja ei sitä haluttu henkisesti vaivaista papiksensa äänestää.
Ja sitte vielä urkittiin ja saatiin tietää paras: Eräs arkkipiispan langon hyvin kaukainen sukulainen oli äskettäin, tosin ainoastaan tilapäisesti, pimennyt sanatyössä järjeltään. Sillä kuten muinoin Suomen viisaimmat, suur-tietäjät, kävivät, kuten muinaisuuden stipendiaatit hakemassa kansallista viisaudenainesta: sanaa ja sanan syvää syntyä, — s.o.: puhumishalua — maailman kulttuurikeskuksista, Lapin tunnetuista sivistysahjoista … niin oli tämä arkkipiispan sukulainenkin, kielitieteilijäksi antauduttuansa, lähtenyt valtion matkarahalla etsimään ja tutkimaan eräiden sanojen juurta ja alkulähdettä aasialaisista kielistä. Olikin sitä sana-lähdettä etsiessään päässyt aina kirkiisien kuiville aroille. Mutta siellä oli järki sammunut puoleksi vuodeksi auringonpistosta, ennenkun hän kansansa sanatyössä ehti nuo sanan eloa antavat juuret kansansa yhteiseen sanakekoon kantaa. Tämänkin, auringonpistoksesta johtuneen viisaushäiriön, sovitti Jussi Punnittuun, siihen entiseen Tuhmaan Jussiin ihastunut Puolue-Maija vallesmannin koko suvun viaksi, lapioi siten isolla kielellään vallesmannin kasaan kaikkea, ja mistä vain koille ja viisaille varkaille kelpaamatonta löysi — Punnitun omasta kasastakin, ja varsinkin juuri siitä, ja niin pimeni arkkipiispankin suvun viisauden maine.
Niin. Nämä jutut sai kuulla ensin rouva ja häneltä itse piispa. Hän kävi vakavaksi. Oma mainekin siinä oli kysymyksessä, koskapa kerran sukuviasta puhuttiin, ja hän tajusi, että se on eteenpäin pyrkivän suvun onnettomuus, jos siitä leviää se luulo, että suku on tuhmaa, lahjatonta. Ei sitä, semmoista sukua, Luojakaan voi korkealle nostaa. Vakavana puheli hän, asiaa pohtiessa, jo tuomiokapitulinsa asessoreille siitä Sakarin ja Pöndisen opista, viisauden kieltämisestä:
»Minä luulen», puheli hän, »että Pöndinen ja hänen oppilaansa, kieltäessään inhimillisen viisauden, kieltävät Korkeimman hänen kättensä töissä.»
Mietittiin vakavasti. Arkkipiispa jatkoi:
»Me ihmiset olemme viisaudessakin ainoastaan Jumalan, kaikkivaltiaan kuvia. Meidän on nöyrästi kiitettävä Häntä viisaudesta, jonka Hän on armossaan ja viisaudessaan meille johtotähdeksi elämässä antanut.»
Vakavaa! Tutkittiin jo kirkko- ja jumalankieltämislakeja, noita inhimillisen viisauden mestaristuotteita, nähdäkseen Jumalan kieltämisestäkö, vai mistä olisi sopivin syyttää niitä vääräoppisia, jotka kielsivät viisauden.
Mutta hämärää! Viisauden, sen todella olemassa olevan, sai kieltää ja siitä sai vaikka pilaa tehdä, samoin kuin sai kieltää kaiken muunkin olevan. Ainoastaan Jumalaa, jota ei ole nähtykään, ei saanut kieltää. Viisaasti oli siis viisauden toimesta lailla säädetty turva heikoimmalle, apu eniten tarvitsevalle ja nyt tuo Jumalan turvaaja, viisaus, asui itse huoneessa, jonka oli hiedalle rakentanut, eikä ollut nyt vaaran hetkellä lakipykälää turvana, kuten Jumalalla.