Ja syläistä ruikattuaan hän häijysti lisäsi:
»Niin että tokko nuo rohtotipat sen suuhun koskaan joutunevatkaan … sielun…»
Aivan se tuntui jo pilkalta. Pastori Pöndinen tuli ihan murheelliseksi ja masentui. Huolissansa kaikesta, koki hän nyt jo hiljaa, huomaamatta, urkkia tietoa siitä, mitä kaikkea seurakuntalaiset jo hänestä uskovatkaan ja puhuvat. Sitä varten oli hän haettanut hierojan, sillä joku vaiva tuo lie vaivannut.
Ja hierojalta hän koki nyt siinä hieronnan aikana taitavasti urkkia ja onkia. Mutta se oli varova sanoissaan. Hän puhui sille uskosta, siitä miten toiselta näyttää ihminen, jos sitä tarkastetaan uskon avulla, eikä syntisten juorujen valossa.
Mutta hieroja erehtyikin siihen arvelemaan:
»Ka… Kunpa sitä uskottavaakin on aina kahdenlaista niin… Et tiedä, kummalle siinä silloin korvan kallistat!»
Sepä se juuri oli! Pöndinen koki toki valaista, selittäen:
»Kyllä se on selvä, kun vaan uskoo oikein: on uskottava aina sanaa ja sanan palvelijoita, eikä kallistettava korvaansa viettelijän ja panettelijan, ja jonkun renki Jussin, tai Tuomaan kuiskutuksille, silloin kun ne koettavat jotain hiekalla pimittää.»
Hieroja oli siinä ujoillessaan ihan pulassa.
»Mistä kohti sitä lykitään?… Nivusestako?» koki hän kuin pelastuksensa.