»No vaikka nivusesta», alistui Pöndinen. Suurtakaan selkeyttä ei siis hierojasta herahtanut.
Mutta hyvästi se eukko toki hieroi. Olo tuntui sen jälkeen ihan autuaalta, varsinkin kun ruustinna oli varannut tavallista toisenlaisemman illallisenkin.
Ei siis ihme, että hän siinä oman olonsa ja terveytensä autuudessa tuli muistaneeksi muidenkin terveyttä. Varsinkin sen Iso-Tuloksen vanhan rovastin terveys sai hänet ihan uteliaaksi.
Ja niinpä ei hän enää voinutkaan vastaan-seisoa, vaan kirjoitti tuolle rovastille, puhui pitkältä uskon asioista ja lopuksi lisäsi:
»Ja sitte, rakas setä Herrassa: Olen hengessä ja uskossa huolehtinut terveydestäsi. Kirjoita minulle siis, miten voit, ja onko leinisi ja sydänvikasi pahentunut. Ja vaikka kaikki riippuukin Herrasta, niin elä kuitenkaan ylönkatso niitä aineita, jotka Hän on meille käytettäväksi lahjoittanut, vaan käytä ahkerasti ja rohkeasti niitä Kuhnen puhdistavia vesipyttyjä.
Armo, rauha ja pitkä ikä olkoon sinulle, rakas ristisetä!
Sinun Herrassa:
Johan Ruudolf Pöndinen.»
Tuli yö, yö niin hiljainen kuin uinaileva neitonen. Se sulki hämyihinsä pappilan ja kaiken. Pöndinen kellotteli jo sängyssä selällään. Hieronnan jälkeen tuntui olo ihan autuudelta. Huoletkin haihtuivat. Hän siveli vatsaansa ja lopulta nukahti hiljaa Herran turviin, sikeänä kuin pappilan aitan turviin sen lattialle kannettu iso jyväsäkki.
* * * * *