»Kohta kun on neulansilmän läpi pujottauduttu, mennään päärlyportista sisälle, mutta siinä jäätte te, vähemmän kilvoitelleet neljä miestä, esikartanolle ja autatte enkelejä pasuunan soitossa, ja jubileijalaulun veisussa. Mutta enemmän kilvoitelleet tulevat minun perässäni suoraan rubiini- ja safiirisaliin, missä Daavetti soittaa harppua hänen jalkainsa juuressa istuvalle Batseeballe ja profeetta Bileaam, ynnä Aabraham ja Iisakki ja Jaakoppi istuvat lenstuoleissa, Jaakopilla molemmat emännät kahdenpuolen rinnallansa… Ja sen salin läpi humuttua tullaan siihen varsinaiseen, isoon ja taidollisesti rakennettuun kirkkauden saliin, jossa autuaat emännät jo istuvat seinänvieri-istuimilla, kanteleet polvilla, ja jalokivillä koristetut immet ovilla kainoina punastelevat ja tuhannessa kristallikruunussa palaa tuhat kirkasta tulta kussakin, ja hurskas Saara kurkistaa meihin tulijoihin salavihkaa ja uteliaana sen kammion ovelta, jossa kuningasten tyttäret hierovat Latsarusta hunajalla ja pyhillä palssamivoiteilla. Mutta pyhien kammioihin mennään vasta sitte, kun emännät ovat halleluujan laulaneet ja kaihtoliinat laskeutuvat, ja alkaa himmennys ja immet niiaavat ovilla ja kauriin salista kuuluu enkelien soiton hiljainen hyminä, ja neitsyt-immet vaeltavat salaisuudessa, yljän lamput kädessä, ja pyhien emäntien kesken käy sipse. Vasta silloin ovat kammiot valmiit.»
Joukko kuunteli hartaana. Hän aivan varoitti ja teroitti:
»Tämä kaikki pitää ulkoa muistaa, sillä taivas on oorningin ja ankarien pykälien paikka, niin että siellä on järjestys niin suoraviivainen kuin jakaus, se autuaiden vaellustien esikuva, oikean kristityn päässä.»
Remuttiin, hälyttiin. Sakari muisti raamatut ja niin sai hän lisää profeetan henkeä ja julisti:
»Ja koska me olemme taivaassa, niin minä, sinä uuden helluntain päivänä, lähetän tälle suomenkansalle seitsemän kieltä jokaisen suuhun, niin että tämän kansan pitää kilvan kielillä sanaa palveleman, ja niin pitää sanan heläämän minun nimeeni. Aamen!»
Ja senkin, miten helppo ja yksinkertainen on uskovaisella, hänen johdollaan, taivaaseen pääsy, ja miten selvä tie, hän vielä siinä lähtiessä ilmoitti, selittäen:
»Sitä tarvitsee vain luopua viisaudesta ja sulostua uskoon, niin paikalla alkavat taivaan päärlyt kimmeltää, niin että tien löytää, vaikka sokkona kulkisi. Ja silloin on itku ja hammasten kiristys, ja maallinen jurnu ja marnu pois.»
Joukko nauroi katketakseen ja oli ihan ilon ja riemun vallassa. Kaikki olivat lähtövalmiita. Sakari antoi merkin ja hurjaa vauhtia syöksyi joukko pois talosta, pois kartanolta ja alkoi villiä ravia painaa tietä pitkin Eulaliinan luo, jatkaakseen sieltä matkaa Sakarin kotitaloa kohti ja sieltä edelleen taivaaseen. Vasta seuraavana aamuna huomattiin, että talosta oli yöllä poistunut sekä johtaja, että asukkaat. Saatiin tietää minne päin joukko oli lähtenyt ja kymmenittäin lähti silloin hevosia ja miehiä takaa-ajoon. Miten kaikki oli tapahtunut, ja mikä osuus Sakarilla kaikessa oli, se jäi vielä kaikille arvoitukseksi.
Ja niin päättyi nyt tämän ainoan suomalaisen profeetan, tämän kansansa tunnettua liikaa viisautta vastaan saarnaamaan lähteneen apostolin, ja voimallisen uskon-julistajan ja saarnamiehen, Sakari Kolistajan kolistus-, eli lähetystyö tässä hänen varsinaisessa lähetyspitäjässänsä. Hereille hän oli siellä kolistanut ja kolkuttanut kaikki: Kaikki olivat, kuten olemme jo huomanneet, heränneet ja etsivät nyt viisautta, jokainen omassa muodossansa: ken omaa viisauttansa etsien, tai puolustaen, ken toisen viisaudesta huolta pitäen, omaansa silti kuitenkaan unohtamatta, ja jokainen piti verisenä loukkauksena, jos hänestä sanottiin, että hänelle ei ole annettu liikaa viisautta, kuten Sakari Kolistajalle.
Oli toki yksi, joka oli yhäkin pysynyt viisaudestansa suruttomana. Se oli ainoa olento maailmassa, joka — vahingossa kai — oli viisauden lisäksi saanut myös kyvyn sitä viisautta oikein ja iloisesti ja arvokkaasti, s.o. ilman ylpeilyä hyväkseen käyttää: Se on tämän kirjan päähenkilö, vallesmannin Pudde.