Tämä kaikki nyt tiedetään. Ja kiitollisuudella on isänmaa jo tässä seurakunnassa suoritetun lähetystyön johdosta aina muisteleva Sakari Kolistajaansa, häntä, joka maansa entisiin, hyvin ansaittuihin, ujoihin arvonimiin: »totuuden, runon, viisauden, tulevan n.s. korkeimman kaiun, kainon kehumisen ja vaatimattoman itsetuntemisen kotimaa», on lisännyt uuden arvonimen: »suuren Sakari Kolistajan ja voimallisen kolkutuksen ja sanakolinan kotimaa», maa, johon jo Sakari-ansioittemme ja henkiheimolaisuutemme takiakin, on halumme kultapilvistäkin, kuten tämän totuudenmaan rannoilla ja sanatanterilla laulaen ja vannoen todistamme, esimerkiksi Ameriikkaan, silavan ja dollarien maahan myötämöisin livistäessämme.
VIIDESTOISTA SANAKOLINA
Jussi Punnitun mökkihän, kuten tietty, oli Sakarin joukon tienvarrella. Ei ihme, että Sakari, jota Punnittu oli hulluksi haukkumalla niin verisesti loukannut, halusi joukkoineen poiketa mökkiin. Pieni kostonaikomus hänellä lie ollut.
Ja mökissä jatkuivat yhä ne samat, Sakarin lähetystyön aikaansaamat surulliset olot. Ties-herra, miten isot sakot tuomitaan, ja ei se ole elämä leikkiä, jos ainoat lehmät sakoista viedään. Ei ihme, että Maija myötäänsä juonitteli ja Punnittu itse oli synkkä.
Niinpä nytkin, oli riidelty aika hanakasti. Maija veisasi virttä hartaasti, vaikka ei hän ollut jumalinen. Ilkeyksissään, katkeroittuneena, hän siinä nyt miehensä uhalla sanaa viljeli. Punnittu itse tupakoi synkkänä, kumarassansa.
Veisuu lakkasi. Kello-pahainen lyödä tikkasi kerran. Puoli-kahta se kai siinä, ikäänkuin tipautti. Rukkiansa varaten Maija silloin, kuin muka itsekseen muristen, juonitteli, nurkuen:
»Lentää tuo tuokin kello ja lyö ja tiputtaa… Mistä tuolla sitä tiputtamistaan ja lyömistään riittäneekin … vaikka ei tässä ihmisilläkään ole kohta mitä suuhun panna.»
Mutta nyt suuttui Punnittu ja ärähti:
»Mitäs rälläsit ja sitä kieltäsi soitit ja läklätit!… Haukuit viisasta hulluksi…»
Mutta Maija päättikin osoittaa nyt ilkeyttä siten, että vaikeni. Ensikertaa hän niin teki. Jos mies olisi nyt miten riidellyt, niin ei vain hän olisi sanaakaan hisahtanut. Kiivaasti hän polki rukkia, muikisti suutansa ja veti otsanahkan ilkeään kureeseen.