»Elä … elä … ylpeile!… Elä ylpeile ja sano, ettei liika viisasta ole, sillä…»
Lopulta alkoi jo Maijakin moisesta kiihtyä ja valmistua riitelykuntoon. Sakari riiteli jo ihan liiankin äänekkäästi. Pian hän kaiken lopuksi yltyi vielä niin, että ihan korkealla äänellä julisti ja todisti itsestään:
»Tässäkin on yksi liika viisas.»
Ja aivan vanhurskaan äänellä hän ikäänkuin nöyrtyneenä, mutta samalla varmana todisti:
»En häpeä maailman pilkankaan edessä rehellisesti tunnustaa suurta vikaani… Sitä jotta minulla on päässä liikavarvas, eli että olen liika viisas…»
* * * * *
Mutta nyt puuttui toki Jussi Punnittu itse asiaan. Huomasi hän nyt jo lopullisesti Sakarin asiat ja siinä työssään hääriessään äkkiä kysäisikin:
»Jaa, niin että liika viisasko olet?… Se tahtoo sanoa, oletko sinä hullu?»
Mutta se oli Sakarille kuin neulanpisto. Hän hullu! Se oli verinen loukkaus. Aivan hän siitä pökertyi, ettei kyennyt yhtäkkiä suuttumaan, vaan oli vaiti, hautoi. Ei häntä oltu vielä koskaan loukattu näin verisesti.
Hullu! Ei hän voinut sitä loukkausta anteeksi antaa. Punnittu jatkoi työtänsä. Vaiettiin.