Surullista, ihan piinallista, hermostunutta ja ärtyisää oli yhäkin elämä vallesmannin talossa.
Sillä nytkin olisi pitänyt lähteä tohtorin herrasväen luo ompeluseuraan, mutta rouvasta tuntui, että aivanhan hän siellä ihmisten katseista paistuisi. Kernaammin sitä nyt toki olisi vaikka lurjuksen kuin tuhman, jopa hullun miehen rouvana.
Ja nyt yhä vain uusia huolia. Tänään oli rouva saanut kirjeen senaattori-sukulaisen rouvalta ja omalta sukulaiseltaan paroonitar Vuorikiveltä. Ne onnittelivat jo valtiopäivämiestoimen ja ruununvoudin-ja senaattorinviran johdosta ja lupasivat pian tulla suullisesti onnittelemaan. Mihin sitä katsookaan, kun ne nyt tulevat ja koko häpeä paljastuu! Rouva hermostui.
Niin oltiin, istuttiin. Rouva ompeli surullisena. Vallesmanni oli jo nukkunut päivällisunensa ja yritteli lukea sanomalehteä. Pudde, hylky, maata relletti, miltei keskilattialla ihan selällään, pystyyn nostetut etukäpälät polvista riipuksiin koukistettuina, vatsa rehellään, tout exposè, ja takakäpälät niin rumasti ja säädyttömästi hajallaan, että se voidaan tässä kuvatakaan ainoastaan punastumishaluisten tarpeeksi, hyödyksi ja huviksi. Se olikin tehnyt kylällä jonkun kolttosen ja nautti nyt onnellisena siitä, että oli päässyt näin hyvään turvaan. Rouva ompeli. Vaiettiin.
Ja silloin toi Kaisa-Liisa kahvin. Poistuessaan huomasi hän Pudden säädyttömyyden.
»Pty-hui!» sylkäsi hän silloin inhosta, häveliäänä, ja ovesta ulos päästyänsä mutisi vihastuneena:
»Eivät senvertaa jotta … koiran opettaisivat ihmisiksi olemaan.»
Mutta herrasväkeä painosti. Rouva ompeli, työhönsä ihan tyyten vaipuneena, surullisena.
»Eilisessä … vai oliko se sunnuntaisissa lehdissä, seisoo, että», tapaili vallesmanni, käänteli sanomalehteä ja jatkoi:
»… Niin… Tässä viime viikon tiistain lehdessä seisoo, jotta Jaalan vallesmanni … minun koulutoverini muuten… Jaalan vallesmanni Knuut Bernhard Pimppoonius on nimitetty … nimitetty», aukoi hän sanomalehteä… »nimitetty sen ja sen kihlakunnan ruununvoudiksi.»