Oolavi seurasi silmin myllyn elämää, korvin Ounaston puhelua, pistäen aina jonkun sanan väliin. Myllyn huumaus heikonsi sielun vastustuskykyä. Alastomuuden vilinä… soitto… ihastuksen huudot… palavat, himokkaat silmäykset… päihtymys ja kaikki muu valmisti hänen sieluansa Ounaston puheille. Ounasto jatkoi laseja täyttäessänsä:

— "No se kirja ei ole harhama, vaikka kaikki muut kirjat olisivat… ja ovatkin harhamia, koko kirjallisuus. Minäkin olin jo unohtanut koko tämän siunatun myllyn. En ollut moneen herran vuoteen oveakaan avannut. Mutta kun luin Harhaman 'Varotushuudon', niin heti ensi työksi tulin katsomaan, onko täällä todellakin niin suuri edistys-askel tehty kuin kirjassa kerrottiin… Ihan nuolena riensin tänne… No, terveeks', veli Oolavi!… Ja en totta totisesti, en totta vieköön ollut tästä Eedenistä koskaan ennen niin nauttinut, kuin Harhaman kirjan luettuani… Se kirja, kuule, Oolavi, on erinomainen, se on kaikkein erinomaisin opas täällä… Se panee huomaamaan kaikki nämä pyörähdykset… tuommoiset… tuommoiset" — hän selitteli pikku pyörähdyksiä — "ja kaikkea semmoista, mitä ei tavallinen ihminen olisi muuten huomannutkaan…"

Hän sytytti sikarin ja jatkoi ihmetellen:

— "No kyllä sillä miehellä on ollut terve silmä… sillä on ollut itsensä pimeyden ruhtinaan silmä, kun on kaikki täällä huomannut. Ja kyllä on uskaltanut kirjan kirjoittaa… Niin mainion on kirjan kirjoittanut, että jos vain tulisi asia esiin oikeudessa, niin minun täytyisi virkani tähden tuomita sen kirjoittaja linnaan."

Oolavi nauroi makeasti. Ounasto vakuutti uudelleen:

— "No totisesti täytyisi tuomita… Kiitokset ansaitsisi se mies…"

Myllyssä kohisi aistillinen huumaus, ihastuksenhuudot. Ounasto kiiruhti akkunaan ottaaksensa osaa iloon. Oolavi keinui jo kepeiden puheiden ja huumauksen aallonharjalla, kuin muinoin Tuukkalan kosken puhtaissa kuohuissa. Elämänkoski veti hänen venettänsä. Hurja, voimakas luonne tahtoi aivan syöksähdellä ryöppyihin. Likööri teki tehtäväänsä kaiken muun apuna. Ounasto jatkoi:

— "Siitä asti minä olen täällä harva se ilta… Meitä on pieni seura." — Hän luetteli sormiansa näyttäen: "Forsmanin Pekka… sitten Saku Peltola… Ville Seppälä… se on kolme… Laurilan Osku neljäs… se on jo neljä… ja minä viides… Siis yhden käden sormet… Meitä sanotaankin yhteisellä nimellä viitoseksi."

Hän näytti Oolaville kämmentänsä, hajottaen sen sormet, ja jatkoi ahdistetun ja sorretun äänellä:

— "Alussa meillä oli suuret, hyvin suuret vaikeudet voitettavina eukkojemme tähden, ne kun vaativat tiliä poissa olosta… No jotenkuten aina selviydyttiin, herran kiitos, kun pantiin viisi päätä yhteen…"