Ja äkkiä hän käänsi puheen, varottaen naureksivaa Oolavia:
— "Sinun, Oolavi, poikani, ei pidä mennä koskaan naimisiin, sillä avioliitto on miehen viimeinen… vihoviimeinen ansa… Se on vielä pahempi paula kuin itse varsinainen kuolema… Älä sinä, Oolavi, naura, sillä setä Ounasto puhuu kokemuksesta… Kuolemasta toki vielä pääsee johonkin: sielu pääsee ijankaikkiseen elämään… Mutta avioliitto: se on semmoinen pihti, semmoinen jumalaton pihti, josta ei pääse eukon luvatta ystäviäänkään tervehtimään… Vaikka ystävä olisi kuolemassa, tai kerrassaan naimisiin menossa, niin et vain pelastamaan pääse…"
Oolavilta pääsi raikas nauru. Ounasto selitti vakavana, valittavalla, heikolla äänellä:
— "Ja minulle poloiselle kun vielä sattui kaiken muun lisäksi semmoinen onnettomuus, että sain viisaan eukon!… Siinä saa monesti vetää päänsä solmuun, ennen kun sen saa petetyksi… Katso: jo ensi iltana, kun olin täällä myllyssä — vertailemassa vain, onko Harhaman kuvaama edistys tapahtunut — niin jo, näet, haistoi eukko asian ja nosti semmoisen elämän, semmoisen pahan elämän nosti, että koko talo oli nurin… Älä taivas anna miehelle viisasta aviovaimoa!… Viisas aviovaimo on miehellensä elämän suurin taakka…"
Hän sytytti sikarinsa ja jatkoi selitystänsä:
— "Mutta kyllä me… pah… pah… kyllä me… pah… pah… kyllä me lopulta keinon keksimme: Me perustimme 'Turhakosken osakeyhtiön'…"
Samassa syöksähti sisään eräs vapaaksi päässyt ja pukeutunut tanssijatar ja muitta mutkitta ja Ounaston hänen tuloansa huomaamatta istahti tämän syliin, kuin olisi se ollut tuoli, laulaen siinä huolettomasti:
"Tuhannen markan seteliraha
on sydämeni varmin avain."
— "Kah! Herttako se on… Sedän polvelle istahti tyttäreni", — huudahti Ounasto.
Hertta kumartui pöytään päin, kallisti Ounaston liköörilasia ja kysyi huolettomana: