— "Mitä tämä on?… Likööriäkö?"
Ja ennen kun Ounasto ehti vastata, ryyppäsi hän, kirpisteli suutansa, ja asetti lasin pöydälle virnistäen:
— "Huh!… Ei tuo ole hyvää!"
— "Niin, ryyppää pois, Hertta-tyttöni… Ryyppää sedän lasista,
Herttaseni", — puheli Ounasto, lisäten:
— "Etkös sinä, Hertta, Oolavia tunne?… Etpä näy tuntevan… Hän on hyvä nuori mies… melkein minun poikani…"
Tyttö katsoi hetken Oolavia silmiin tarkasti ja kysyä heläytti yht'äkkiä:
— "Tunnetteko Te, Oolavi, Iidaa?"
— "Mitä Iidaa? En minä tunne", — vastasi Oolavi naurahtaen. Tyttö jatkoi, kuin hiukan jotain muistellen:
— "Mitens' se Iida sanoi, että hänen sulhasensa on Teidän näköinen: musta takki päällä ja sievä rusetti rinnassa…"
— "Nyt sinä Hertta-kulta taas sotket asiat", — tarttui Ounasto neuvovalla, isällisellä äänellä, lisäten: "Iidan sulhasen nimihän on Oskari, eikä Oolavi… Sinä aina turhaa hölötät…"