Oolavi oudosteli aluksi. Mutta tyttö alkoi puhella hänen kanssansa huolettomana ja vapaasti kuin istuisi hän jossain tuttavallisessa, sievässä seurassa… Ja kun samppanja vaahtosi, kietoutui Oolavin käsivarsi jo tytön vyötäisen ympärille. Soitto soi. Laulu helskyi. Puhdas mies hengitti inhoittavinta höyryä. Elämä vaahtosi… Tyttö tuoksui polvella… Huolettomana nousi se taas, häilähteli huoneessa ja lauloi äskeisen laulunsa jatkoa hytkytellen ruumistansa laulun tahdissa, tanssiaskelin ja heilahduksin:
"On taivaan rouva kirkas kuu
ja tähti tytär sen…
Ei maistu rouvan huuli, suu…
Ma tahdon tyttären…"
Samppanjalasi kädessä kertasi tuomari Ounasto taas laulun. Tyttö höikälehti edelleen ja matki, suutansa muikistellen:
"Ma tahdon tyttären."
Ja nipistäen Ounastoa korvasta nuhteli hän:
— "Tahdot tyttären, vaikka et osta tyttärelle kenkiäkään…
Entisistä ovat jo kannat läntällään…"
— "Onko Hertta-kullan kengän kanta jo läntistynyt!… Näytäpäs!" — ihmetteli Ounasto.
Tyttö istahti. Ounasto kumartui tutkimaan hänen kenkänsä kantaa.
— "Ei jalka niin ylös ylety", — huudahti tyttö, läpäten Ounastoa päähän.
Alhaalta, pöydän alta kuului tuomarin ääni: