— "Kyllä tuomari tietää miten pitkä on lain määräämä jalka… Tietäähän tuomari, jonka pitää tuomita ihmisiä menettämään henkensä ja oikean raajansa…"
— "Oikean raajansa!… Yh sinä tuomari!" — matki tyttö tukistaen tuomari Ounastoa leikillä.
Ounasto oli saanut tutkimuksensa suoritetuksi, istuutui ja vakuutti:
— "Läntistynyt on Hertan kengän kanta… läntistynyt… Sedän pitää ostaa tyttärellensä uudet kengät…"
Puhelu jatkui. Äkkiä kääntyi tyttö Oolaviin lausuen:
— "Kuulehan, Oolavi!"
— "No?" — kysyi Oolavi, jolle tytön silmäys helähti kuin päivänpaiste.
— "Tuletko huomenna katsomaan, kun minä tanssin?" — jatkoi tyttö.
— "No tietysti!" — lupasi Oolavi aivan onnellisena, tytön silmäyksien valopilvessä kylpien.
Tyttö poistui heittäen Oolaviin himokkaan, veikistelevän silmäyksen ja muikistaen suutansa Ounastolle. Huumautunut Oolavi huomasi silmäyksen ja näki tytön sielun pohjalle. Hän päätti tulla huomenna. Hiiden mylly alkoi avautua hänelle toisena kuin ennen. Hän alkoi löytää sieltä sitä ilkeää, rietasta, jota hän tiedottomana oli tullut sieltä hakemaan ja sieluunsa kokoamaan. Tytön lähdettyä huokaili Ounasto väsyneenä: