— "Hoh—hoi!… Hoh—hoi!… Se on semmoista viatonta leikkiä vain… Hertta on semmoinen herttainen, hyvä tyttö…"
Oolavi oli hänen kanssansa samaa mieltä. Hän mietti jo huomista päivää. Ounasto jatkoi huokailujansa:
— "Kotiinkin tästä pitäisi jo kömpiä… Mammarukka etsii siellä vain Turhakosken kauppakirjoja… Varmaankin on taas mullistanut koko talon nurin… Kun vain ei olisi kihlakunnan oikeuden papereita sekaisin penkonut!… Mammalle pitää ostaa uusi hattu, kun niin huolehtii Turhakosken kiinnekirjoista…"
* * * * *
Puoli-yö oli jo aikoja ohi kiitänyt. Hiiden myllyn elämä huppelehti aamuöisissä huuteissansa. Ihminen oli ajaksi laskeutunut täydellisesti eläinmaailmaan. Joillakuilla oli enää pukimina ihmisyyden rippeitä: hitunen häveliäisyyttä. Naiset elivät sitä elämää, joka tekee naisen riettaaksi, luomakunnan inhoittavimmaksi olennoksi: he tarjoilivat itseänsä. Miehet valikoivat täydellisinä elukkoina.
Ounasto ja Oolavi olivat poislähdössä. Viimemainittu ei enää tuntenut sitä inhoa, mitä ennen. Hän ajatteli huomis-iltaa, jolloin Hertta tanssisi. Hän ajatteli, laski ja ylpeili siitä, että Hertta tanssii huomenna ikäänkuin häntä varten… unohtaa muut… ajattelee yksinomaan häntä… Hän tunsi jo verensä kuumenevan, huonojen elämänhalujensa paisuvan.
Silloin kuului käytävästä silkin kahinaa ja keveitä sipsuttavia askeleita. Nuori, loistavasti puettu, kaunis nainen astui oven editse. Mutta heitettyänsä silmäyksen huoneeseen, pysähtyi hän äkkiä ja huudahti:
— "C'est monsieur Ounasto!… Bonne nuit, monsieur!" [Se on herra Ounasto! Hyvää yötä, herra!]
Ounasto kumarsi kohteliaasti, tervehtien:
— "Hyvää huomenta, neiti Iltamo!… Suvaitkaa poiketa sisään!… Olemme seurassa ja julkisessa huoneessa, niin että rohkea pyyntöni ei kai loukkaa convenance'ia [säädyllisyyttä]…"