— "Nooo — oo… En minä tiedä", — venytti laulajatar Iltamo, lopettaen nopeasti: — "Pidittekö Te hänestä?"
— "Jaa… se on… en erityisesti… Mutta kun hän on kotimainen taiteilijatar, niin tulin ystävä Tuukkalan kanssa kuulemaan, kannattaaksemme kotimaista taiteilijaa", — selitteli Ounasto.
— "Kotimainen!… Italialainen… Signorina Rossini kotimainen!… Que ce que vous parlez, monsieur Ounasto"? [Mitä Te puhutte, herra Ounasto?] — oudosteli laulajatar Iltamo, näyttelijättären kaikilla eleillä ja kiemahduksilla. Oolavikin ihmetteli. Ounasto selitti:
— "Suvaitkaa ottaa huomioon, että hän on minun vaimoni kotipitäjästä torpparin tytär Anna Löppönen… Oli ompelijattarena, kunnes meni Amerikaan, missä oppi hiukan italiankieltä. Minun ystäväni huomasi hänen lahjansa, toimitti hänet tänne laulamaan ja kehotti olemaan italialainen, koska on musta tukka, mustat silmät ja… no nenäkin vähän muistuttaa kaunista Italiaa…"
— "Mais c'est comme il faut! [Sehän on, kuten olla pitää] Aivan kuin suuressa maailmassa!" — huudahteli hämmästynyt laulajatar, katseessa sekaisin iloa ja hämmästystä. Hänen käytöksessänsä oli suloutta ja kiemailua, mutta siinä ei ollut sitä perinnäistä, henkistä tai muuta aateluutta, arvokkaisuutta ja ylevyyttä, joka aina eroittaa keskinkertaistakin ylemmän ihmisen todellisesta ihmis-ylimyksestä ja aatelista. Hänen vilkkaat liikkeensä, puheenhelinä, säteilevät silmäyksensä, sievät kumartelut, sirot päännyökähdykset ja näyttelijättären kasvojen eleet sulautuivat yhdeksi ainoaksi perhosmaiseksi, joustavaksi helahteluksi ja loistoksi… Oolaviin kääntyen jatkoi hän liikkeittensä seasta:
— "Sanoinko minä jo Teille, herra Tuukkala, että olen kuullut Teistä paljon… paljon… paljon puhuttavan…"
— "Kyllä!… Muuten minulle sangen ikävä uutinen", — vastasi Oolavi, seuraten kysyjän liikkeitä, jotka aivan kuin huikaisivat häntä.
— "Ikävä uutinen… Kuinka niin 'ikävä uutinen'?… Ettekö Te sitten olisi tahtonut minun kanssani olla tuttu niinkään… no miten minä sanoisin… niinkään… no… Äs, kun en muista sanoa!… Auttakaa Te, 'tuomari'!… Miten minun pitää sanoa?… Korvakuulolta… Ettekö Te olisi tahtonut olla minun kanssa tuttu korvakuuloltakaan?" — helisi ja satoi Oolaville laulajattaren kysymys naurun ja säteilyn ja veikistelyn seasta.
— "Se on minulle suuri kunnia… Mutta ei ole…"
— "No mitä sitten, herra Tuukkala?… Mitä ei ole?" — keskeytti yhä jatkuva kyselysade, kiemaileva nauru ja loistavat silmäykset.