— "Minulle itselleni ei voi olla kunniaksi se Teille 'korvinkuultava'", — sai Oolavi vastatuksi.
— "Päinvaaastoin!… Aivan päinvastoin!… Tiedättekö, herra Tuukkala, että kun minä kuulin Teistä puhuttavan, niin minä — minä olen aina näin avomielinen — minä aivan halusin saada Teihin tutustua… Eikö totta, tuomari, että minä olen avomielinen?" — lopetti hän Ounastolle hymyilynsä hetkeksi kääntäen.
— "Kyllä!… Kuten viattomat lapset ainakin", — myönsi Ounasto.
— "No, ja nyt minulla oli kunnia Teidät tavata", — kiemaili neiti
Iltamo Oolaville.
— "Kunnia kuuluu tällä kertaa minulle", — yritti Oolavi. Nuori nainen ikäänkuin kieppui hänen ympärillänsä huudahdellen:
— "Ah, kun Te olette vaatimaton ja gentil [hienoa]… Kuinka Te viihdytte kaupungissa?… Te tietysti olette paljon herra Ounaston seurassa… Viihdyttekö hyvin täällä?"
— "Kyllä… kiitos kysymästä!" — vastaili Oolavi. Hän tunsi laulajattaren silmäyksien aivan polttavan häntä ja kietovan mitä huumaavimpaan verkkoonsa. Äskeinen huumaus oli valmistanut hänen sieluansa, niin että hän huomasi joka-ikisen kiemahduksen ja joku voima veti häntä aivan niiden kiehteisiin verkkoihin.
Laulajatar häilähteli, puheluansa jatkaen, niin että Oolavista tuntui, kuin helisisi hänen naurunsa milloin hänen oikealla, milloin vasemmalla puolellansa. Oli kuin olisi hänen aivan hallittava hänen heilahduksiansa, pideltävä häntä kuin helposti pakenevaa kaunista unta ja onnea. Neiti Iltamo jatkoi hänen edessänsä ja rinnallansa, ikäänkuin liehakoiden:
— "Tehän kuulutte tutkivan ja ajattelevan elämänkysymyksiä ja kaikkea… kaikkea semmoista syvää… Minä pidän juuri semmoisista ihmisistä… Minä itsekin ajattelen elämää usein… hyvin… hyvin usein… Varsinkin kun on väsynyt, eikä ole hyvää seuraa, niin silloin aina kuluu aika paraiten siten, että ajattelee elämänkysymystä… Ettekö Tekin ole sitä huomannut, että ikävä menee pois, kun ajattelee elämänkysymyksiä: Tanssiaisia ja… no paljonhan niitä on: konsertteja ja näyttelyjä ja kaikkea… kaikkea semmoista chic'iä ja… fashionable'ia [hienoa, loistavaa]… Minä en ollenkaan pidä semmoisista ihmisistä, jotka ovat jokapäiväisiä, eivätkä ajattele elämänkysymyksiä… Eivätkö Teistäkin ole semmoiset ihmiset ikäviä ja… ja miten minä sanoisin… Auttakaa Te, tuomari; millä sanalla minä sanoisin semmoisia, jotka eivät ajattele elämää, vaan tekevät vain työtä?…"
— "Turhia", — yritti Ounasto puhua.