Hän huumasi Oolavia puheellansa. Hänen katseensa oli taikaa ja lumoa.
Kiusaantuneena huudahti Oolavi hänelle:
— "Voi olla, mutta uskoni jo järkkyy… Vaan näytä minulle silmin nähtävästi puheesi oikeus, niin oitis uskon… Ah, nyt jo palan tähän tiedonjanoon…"
— "Sen oitis teen", — vakuutti suuri henki.
Viime sanat lausuttuaan hän otti Oolavin taas retkillensä ja vei hänet maasta ylös korkeuteen… Hän kuljetti häntä synkkyyksien kautta vastapäivään, vieden hänet Luvattuunmaahan. Heidän edessänsä kohisi ilma haljetessaan kuin vesi, kun sitä laivan keula halkaisee. He saapuivat jo Palestiinaan… He laskeutuivat siellä Jerusalemiin niin kuin viima, luotisuoraan. Suuret näyt alkoivat siellä: Maahan päästyään loihti Perkele muinaiset päivät, tapaukset, huoneet, henkilötkin… Ilmiselvinä valkenivat ne päivät, jolloin Jeesus kärsi ihmiskunnan puolesta.
Oli yö… Suuri Kaifaan huone hohti kullasta, jonka välke
sekottautui hohteena pappien ja ylimysten pukujen väririkkauteen…
Loistavapukuiset naiset katselivat suurinta murhenäytelmää…
Jalokivet loistivat… Ihmiset nauttivat tuomittavan tuskasta…
Suuri vihankuohu kohisi… Pappien silmät kiiluivat pedon silminä…
Voitonvarmana lausui Perkele Oolaville:
— "Näet, kuinka Hänen palvelijansa täällä Herraansa raatelevat, kuten pedot… Minä en moista ole milloinkaan Hänelle, Vihamiehelleni tehnyt…"
Suuri näky ja Perkeleen sanat lumosivat Oolavia. Hän myönteli hämmästyneenä:
— "Sitä en ole ennen ajatellut… Se on totta, mitä äsken sanoit…"
Jumalien kylmällä riemulla lausui siihen Perkele:
— "Ja kumminkin luulet, että minä olen mukamas pelkkä pimeyden henki!… Nyt näet, että hyvän ja pahan rajat ovatkin aivan tyyten sotkeutuneet: Minä, suuren pahan henki, olen parempi noita Hänen pappejansa…"