Näyssä raivosivat papit verenhimoisina… Suuri Uhrattava oli heidän raadeltavanansa… Jalo veri kiehahti Oolavissa. Hän ei sietänyt enää pappia. Kiihtyneenä huudahti hän:
— "Jos minulla nyt olisi oiva ruoska, niin papit karkottaisin temppelistä!"
Jääkylmänä, riemuansa salaten lausui Perkele itseksensä:
— "Tämä oli oiva sekä suuri askel… Ei kirkko koskaan papitta voi olla… Kun hän puhdistaa sen Jehovan papeista, jää tila minun papeilleni!…"
Hän lausui lopun ikikavalana:
— "Hän ei karkota minua papista, vaan papin kirkosta…"
* * * * *
Oli suuri suru.
Taivaan korkeudessa leijaili enkelien parvi. Se leijaili siellä surren Jeesuksen tähden… Väki kohisi… Leviittain, pappien ja joukon silmät kiiluivat verenhimoisina. Ihmishenki janosi verta. Se janosi sitä pelastuaksensa onnen polttavasta janosta… Maailmantuska oli suurimmillansa. Aika oli täytetty.
Suuri kuohu kohisi kartanolla… Ahmivat katseet leimahtivat… Ne sattuivat Pietariin… Joukko tunsi hänet ja raivostui… Se oli päässyt jo verenmakuun… Jo nousi moni käsi iskuun… Kynnet vetäytyivät jo sormenpäistä… Kohta olisi ollut uhri valmis… Puuttui enää hetki… Mutta silloin kielsi Pietari Herransa ja pelastui… Oolavin sielussa leimahti vihantuli… Se viha kohdistui nyt suureen Pietariin… Hän muuttui ihmispedoksi… Oikeudentunne loihti hänessä tuleksi vihan: vääräntunteen…