— "Entä eteenpäin?" — kehotti Oolavi luettavaan kiintyneenä.
Martva rohkaistui. Hän luki eteenpäin nopeasti, kuin vaan ohi päästäksensä… peittääksensä näennäisellä tyyneydellä, että on taas jotakin huomannut. Kärpänen surahteli iloisena ja istahti sitten Martvan olkapäälle.
Ja kun Martva oli saanut kuvauksen Aistimo-neidosta luetuksi, pysähtyi hän kuin pitkästä juoksusta hengähtääksensä, heilautti keinutuolia taaksepäin, pani kirjan suunsa eteen ja katsahti sen takaa Oolaviin arasti. Mutta Oolavin katse oli muuanne luotu… pelosta… vältellen… Molemmat olivat kirjasta taas huomanneet kielletyn tuulahduksen.
Martva ilostui, kun uskoi, ettei Oolavi muka ollut luettavassa mitään pahaa huomannut. Hän salasi omat tunteensa ja kiihtyi edelleen siitä mielenjännityksestä, joka aiheutui salailemisesta. Hänen uteliaisuutensa yltyi. Kauhunkuvauksen järkyttämä ja äskeisen tapauksen värisyttämä sielu oli aivan kuumeessa. Kärpänen surahteli taas huolettomana.
Mutta Oolavikin oli jotakin huomannut. Sitä salataksensa kehotti hän, välinpitämättömäksi tekeytyen ja uteliaisuuden yhä yltyessä:
— "No, jatka nyt!… Vai joko rupesi väsyttämään?"
Martva jatkoi. Hän tunkeutui yhä syvemmälle Harhaman kirjan aistiaarteisiin, uskoen niitä runoudeksi… Ajatus hyppeli rivien mukana kuvasta kuvaan, maalauksesta maalaukseen… Sielu imi kustakin kuvauksesta sen hengen itseensä… Ihmis-elämä kietoutui siten yhä lujemmin yhteen: yhden harha-askel tuli tienviitaksi toisen kulkemalle elämäntielle.
Jo tuli kuvaus "Viinilähteen" ilonpidoista. Martva hengitti kiihtyneenä… Poski hehkui… Hän ei taas tietänyt jatkaako, vai pysähtyä… Hän yritti ja pysähtyi ja taas yritti… Hän pyrähteli aran lintusen tavalla lauseesta lauseeseen, kuin varvulta varvulle… arkaili… pelkäsi… tahtoi samalla lentää aivan päähän asti… lennähtää kuvittelemansa runon latvaan ja nähdä sieltä koko salaisen maailman ihanuudet…
Ja hän rohkaistui ja lensi… Hän luki nuolena Viinilähteen tarinat… kiiti runoveneessä lähteen ohi… Hän näki rannat lumoa täynnä… kaislikon lemmenkukista valkeana… Tuolla kuiskaili mies tytölle… siellä niiaili tyttö kuiskailijalle… niiaili kainona, siten rohkaisten aivan suotta arkailijaa… Hän näki suudelmien lentävän punaperhosina… Ne olivat aivan kiinni antautumassa… pakenivat taas, valmistaen kiinni ottajan makua… herkytellen sen mieltä… Silmäyksien hän näki toinen toistansa kosivan kuin perhosparin, joka armastelee kevätkukan ympärillä… Hän näki tyttöjä, joilla ei ollut pukuna muuta kuin mitä oli tarpeellista luonnonpaidan koristeeksi… lisälumoksi… verhoksi, joka luo salaperäisyyttä… Miehet hän näki semmoisina, minä ne polttavat tytöstä voimat… vaimosta kunniantunnon ja naisesta ihmisen korkeat avut…
Kaikki vilisi hänen silmissänsä punaisena… lämpimänä… herkullisena… Kaikki poltti hänestä jotakin poroksi… Harhaman elämä alkoi tautina syöpyä häneen.