Kärpänen katseli häntä rauhallisena. Oolavin sielussa vilahtelivat punaiset värit…
Kun Martva oli kuvauksen loppuun lukenut, heittäytyi hän keinumaan kirja puoleksi silmillä, hengittäen kuumasti, kuin jostakin ahdistavasta päässeenä ja hengästyneenä. Oli kuin olisi hän juossut pahan, peljätyn paikan ohi ja huoahti nyt helpotuksesta… Oolavi ei uskaltanut häneen katsahtaa.
Mutta hän tunsi Martvan kuuman naisenhengityksen… Hän huomasi sen nyt vasta ensi kertaa.
Ja ikäänkuin estääksensä kiusallisen äänettömyyden jatkumasta ja jonkun ilkeän sen kautta ilmitulemasta, ryhtyi Martva lukemistansa jatkamaan, posket hehkuvina, punapalona, sielussa outo kuume. Hän luki edelleen "Pirun Eedenin" näyistä, souteli sen vesiselillä ja katseli sen rantalehtojen saloja… Hän luki Lemmenlehdosta, eläen itse luetun mukana… Hän näki lehdot täynnä lemmenkukkien lemua… Hän näki kuinka neidot lymysivät puiden oksien lomissa, ollen paulana miehen polvilla… itse samalla punoen miestä paulaksensa… Naisen hän huomasi ainoastaan osaksi: Hän huomasi naisesta sen, mikä oli hänelle opiksi lemmen asioissa… Miehen hän huomasi kokonansa: Hän näki sen, kun se oli huumautuneena… rohkeana… syli avoinna ja lämpimänä… Hän hermostui… pelkäsi… oli turvaton… etsi pakopaikkaa ja aina veti häntä mieli painautumaan jonkun tuntemattoman runosyliin, sillä se syli tuntui turvalliselta Oolavin syliltä… Kärpäsen iloinen surina soi hänen korvissansa terävänä, leikkelevänä… Se ärsytti, kiihdytti kaikki hermot hereille, avasi sielun kaikki sopukat ottamaan vastaan sitä, mitä kirja huokui: aistirunoa…
Eikä hän vieläkään tajunnut mikä se oli, joka huumasi häntä… Hän tunsi vain oudon maun, joka tuli runosta, juovutti ja lumosi ja huumasi. Samalla hän pelkäsi sitä vaistomaisesti. Puhtaan sielun itsesuojelemisvaistot taistelivat uhkaavaa vaaraa vastaan…
Yhä nopeammin kiiti hän kuvausta myöten, lennähteli peljästyneenä lintuna kuvasta kuvaan, saaden jokaisesta siipeensä uutta väriä… Yhä herkemmästi kutitteli kärpänen viiltävällä surinallansa hänen sieluansa, ärsyttäen joka hermon… Hän joutui "Pirun Eedenin" sisimpiin… Lemmenmaku tuoksui siellä kaikkialla… tuoksui kuin kypsät mansikat tuohkosessa… Hän koetti ehtiä pikemmin perille kuin peljäten saavansa pukuunsa outoa hajua, tai päästä enempää näkemästä… ja samalla tunsi hän taas vetoa nähdä kaikki vilahdukselta… Mieli värisi, ääni oli heleänkuuma ja posken puna epäterve…
Viimein pääsi hän loppuun, viskasi hermostuneena kirjan pöydälle ja heittäytyi keinumaan. Hän nojasi kokonansa keinutuolin selkämän varaan, otti nenäliinansa ja löyhytteli polttavia kasvojansa, puhallellen kuumaa hengitystänsä viipeeksi ilman sekaan.
Hetken levättyänsä kohottautui hän, korjasi tukkalaitteensa, nousi ja istahti taas pianon ääreen, ei soittaaksensa, mutta muuten vain, koska ei löytänyt muuta tehtävätä. Ajatuksissansa näppäili hän joitakin hajanaisia sointuja, mitä vain mieleen tuli. Oolavi istui sohvassa ja mitteli katseillansa hänen kaunista vartaloansa.
Hän teki sitä ensi kertaa ja sitä tehdessänsä muisteli hän Harhaman kirjan kuvauksia Pirun Eedenin tyttöjen vartalon sulosta.
Äkkiä alkoi Martva taas soittaa "Litvan laulua". Oolavi unohti silloin äskeiset kuvat ja hänen eteensä levittäytyi elämänkysymys hämäränä merenselkänä. Harhaman kirjasta kuullut epäilyn kuvaukset aukenivat taas hämärinä vedenselkinä, joiden päällä nyt jo leijaili punertava lemmenpilvi. Kaikki kietoutui hämäryyteen ja väreihin. Kun nyt epäilys oli kiedottu yhteen aistielämän kanssa, sai se jonkun salaperäisen sävyn. Hänen sielunsa, jossa jo oli alkanut nousta epäilyn oras, kysely, sai siitä uutta kasvuvoimaa. Hän mietti "Litvan laulun" sanojen ajatusta, sekotti sen Harhaman epäilyihin ja liitti siihen sen, mitä oli pappilassa kuullut puhuttavan Harhaman teoksen juonesta: jumaluuden kehittymisestä kaikkeudessa ja jumala-uskon synnystä. Se kaikki kietoutui yhdeksi salaperäiseksi, houkuttelevaksi taruksi, joka tarttui aistirunouden järkyttämään mieleen ja tempasi mukaansa kuin voimakas virta.