Se tuli hänelle vaaralliseksi juuri sen kautta, että hänen sieluansa alkoi yht'aikaa repiä kaksi voimaa: aistillisuus ja epäily. Sielun vastustuskyky kävi sen kautta liian heikoksi. Pahan kehkeytyminen tuli myös yht'äkkiä, ei hitaasti kehittyen. Siksi oli siitä syttymäisillänsä roihuava palo, hillittyjen voimien suunnaton, hurja purkautuminen. Harhaman kirja oli niihin kipinän heittänyt ja sulut niiden tieltä seljälleen avannut.
Martva oli lakannut soittamasta. Oolavi kumarsi hänelle istualtansa, kiitokseksi, lausuen:
— "Soitosta ja lukemisesta!"
Mutta Martvan mieli oli niin outo, ettei tiennyt mitä tehdä. Kun hän juuri hapuili puheen-aihetta tai jotain muuta, tuli talon kissa, vanha Mirri, hänelle avuksi: Se hieroi kuvettansa hänen jalkaansa, kyyristäytyi, katsoi hänen silmiinsä ja naukasi, pyytäen hyväilyä.
Martva tunsi olevansa pelastettu. Hän nosti kissan syliinsä, hyväili sitä ja puheli:
— "Mirrikö se on?… Niin!… Martvan pikku kissahan se on… Niin!… Nau… nau… nau!… Voi hyvä mirri, kun se tahtoo hyväilyä!…"
Hän istuutui keinutuoliin, puheli yhä kissalle, katsellen sitä, välttääksensä Oolavin katseen. Hän nosti kissan Oolavia katsomaan ja itse siihen katsoen jatkoi hemmotteluansa:
— "Mirrin pitää katsoa Oolavia… Kas niin!… Oolavilla ei olekaan semmoista Mirriä… niin viisasta ja… nau… nau, mirrikulta!…"
Niin luettiin Ranniston hurskaassa talossa hyvän- ja pahantiedonkirjaa: kiellettyä, vaarallista kirjaa, Harhaman lahjaa ihmiselle ja erehtyneen isän lahjaa tyttärellensä.
Yö sipsutteli jo villasukissansa. Väki nukkui. Korkeudessa rukoili enkeli, musta risti kädessä.