Martva istui myöhään yöhön yksin ja ajatteli jotain hyvin hämärää. Hän tunsi koko olemuksensa olevan toisen kuin ennen. Hänen suhteensa vanhempiinsa ei ollut enää täysin lapsensuhde: Hän salasi heiltä jotain. Hän salasi sen vaikutelman, jonka oli saanut Harhaman kirjasta. Eikä hän itse tietänyt mitä hän salasi. Hän koetti sitä miettiä, mutta ei jaksanut. Katse oli raukea, kädet herpautuneet.
Yösydämen lähestyessä istui hän vielä valveilla. Ajatukset keriytyivät nyt "Litvan lauluun". Hän katseli pimeälle järvenselälle, oli huomaavinansa siellä onnettoman, epätoivoisen naisen hurjistuneena ajelemassa. Henkeä pidätellen seurasi hän sen ajoa… vapisi aivan… joka hermo jännittyi… hengitys kävi kiihkeäksi, kuumaksi, katse muuttui hätäytyneeksi.
Silloin surahti kärpänen. Sen surahdus tuntui aivan jyrinältä. Martva säikähti ja hänessä leimahti outo ajatus: Hän kuvitteli olevansa se vedennainen, joka ajelee Litvanselällä epätoivoisena, hurjistuneena, yö hevosena ja musta käärme ruoskana.
Kauhuissansa kavahti hän ylös. Hänen silmänsä paloivat, katseessa oli epätoivon hurjuutta. Hän näytti todellakin siltä veden runonaiselta, joka ajelee Litvan selällä epätoivoon vajonneena, kun ei kuvaistansa käsin kiinni saanut.
Hätäytyneenä joi hän kylmää vettä, vilvotteli palavia ohimoitansa ja rauhottui osaksi. Silloin alkoivat taas hänen edessänsä leijailla Harhaman kirjan kuvat Pirun Eedenistä. Ne sekottuivat taas yleiseen elämän hämärään ja hajottivat hänen ajatuksensa kokonaan. Vasta aamuyön tultua rauhottui väsymykseen uuvuttama, luki rukouksensa ja nukahti uusiin unennäköihin.
Uusia matkalle kutsuja.
Syksyinen päivä valkeni harmaana, tuskin eroten yöstä. Koko päivän sataa tuherti. Ilma ja pilvet sulivat kokonaan samaksi.
Hallanselän rimpisuon takaisessa korvessa huhuili huuhkaja. Mykkä korpi humisi sen huudosta. Korppipari häiriytyi, hylkäsi kuusenlatvansa ja läksi lentää kahnuuttamaan, kiukkuisesti rääkkyen. Vesi lirisi suonsilmissä. Vaalahtava leväsammal oli siihen imeytyneeseen veteen haljeta ja painautui raskaana, vesimehevänä levänä suon pohjamutaa vasten, iskostuen siihen kuin tahdas. Koko rimpisuo näytti sammaltuneelta järveltä, jossa ei seiväs pystyssä pysyisi.
Syystunnelma oli suurimmillansa, sen väri harmaimmillansa. Vettä itki suo, ilma ja pilvet.
Oolavi työskenteli Hallanselän laidassa mittasauvoinensa ja lapioinensa nuorehkon agronoomi Harviston kanssa, joka oli kutsuttu avuksi tutkimaan suon laatua ja tekemään kustannus-arviota sen kuivaamista varten. He olivat tarkastaneet lasku-ojan suunnan, mitanneet sen pituuden ja laskeneet poistettavan maan määrän. Nyt istuivat he vanhalla, kaatuneella kelolla, miettien suolle lähtöä. Agronoomi Harvistoa oli usein Tuukkalassa tarvittu ja hän piti Oolavista, olisi tahtonut olla hänen hyvä ystävänsä.