Korppi rääkkyi. Hallansuon sammalselkä levisi huikean laajana leväliejukkona. Harmaan ilman läpi ei erottanut sen vastapäistä korpirantaa, jossa huuhkaja huuteli. Sitä katsellessaan tuumi Harvisto:
— "Kyllä sinä, Oolavi, olet tainnut aika urakan ottaa… Tuo suo näyttää hyvin epäilyttävältä… Näyttää tuo peijakas!…"
— "Kyllähän siinä vettä ja sammalta ensi hätään riittää", — myönteli Oolavi. Hänen mielensä ei ollut yhtä rohkea ja työnhaluinen kuin silloin, kun oli suon kuivaamisesta isänsä kanssa päättänyt. Ensin oli mieltä vienyt mukanansa lempi, sitten oli alkanut elämänkysymys nostaa hämärää päätänsä, oli tullut kihlaus. Elämänkysymys oli yhä voimallisemmin vaatinut "Litvan laulun" selitystä. Hän ikävöi päivin Martvaa ja nyt oli Harhaman kirja kääntänyt hänessä jotain milt'ei nurin. Hän eli jo henkien maailmassa, taisteli ihmishengen suurta taistelua.
Hän oli jo nähnyt Harhasaaren. Epäily yltyi. Se imi ravintoa aistillisuudestakin ja lopulta juuri siitä kaikesta enimmän.
Hetken mietittyänsä kohosi Oolavi taas koskenlaskijaksi. Hän lisäsi reipastuneena:
— "Mutta kun otetaan suota niskasta kiinni, niin mikäpä muu siinä auttaa, kuin kuiva pois!… Noin!"
Hän teki kuvaavan liikkeen, muka puristaen pesusienestä vettä ja lopetti miehekkäänä:
— "On sitä mies suurempiakin pesusieniä kuivaksi puristanut!"
Molemmat vaikenivat. Harvisto mittaili suota silmäyksillänsä ja puheli sitä tehdessänsä:
— "Älä kehu… älä kehu, Oolavi!… Kyllä siinä on edessäsi semmoinen sammalsieni, että… no ainakin kolme valtamerellistä saat siitä vettä puristaa, ennen kuin mutaa näet…"