— "Ai niinkö!… Lauluniko kertoi kaikki!… Vaan sinä olet varmaan liian hyvä, kun, outo matkalainen, kuultuasi vain lauluni, nyt poikkesit jo tänne noin väsyneenä, miltei uupuneena!… Varmaankin olet kärsinyt, kun osaat suruista sääliä ja lohduttaa!… Niin: onko sinulla ollut suruun syytä?"
Kihlatar suri Martvan tähden… Sormi suulla istuivat pienet
Lemmettäret rukkinsa takana… Hekin surivat kaunista Martvaa.
Surulliseksi tekeytyen myönteli Perkele kysyjälle:
— "Jos tietäisitkin kaikki surun syyni!… Maat sekä taivaat minulta on viety… Siis arvaat mitä olen surra saanut!…"
Martvan mieli värähti. Hän huudahti säälitellen:
— "Voi sua onnetonta vaeltajaa!… Kuka on sinulle niin paha ollut?"
Suuret, salaiset voimat alkoivat ivata ihmishenkeä. Huokaillen vastasi Perkele:
— "Myöhemmin sanon sinulle sen ehkä… Ei tapani ole vihamiehestäni puhua, jos ei hetki siihen sovi."
Herkkyneenä läikkyi Martvan mieli. Perkeleen ääni lumosi hänet. Hän huudahti heltyneenä:
— "Ai, miten hieno sekä jalo olet!… Vaan miksi poikkesitkaan minun luokseni, kun itselläsikin on suremista!… Ei maksa vaivaa minusta huolehtia… Tulenhan toimeen omine suruineni…"
Lemmenkukat nuokuttivat surullisina… Kyynel koristi lemmenjumalien silmää… Kaikki suri ihmiskohtaloa…