— "On huoli toki suuren tuskan siemen… Jos et vain aikanansa tukahduta sen kasvantaa, niin koko elämäsi se kerran peittää tuskan-ohdakkeilla…"
Suuren hengen katse herkytti hellää mieltä… Sanat lumosivat…
Martva huudahti jo avuttomana:
— "Oi älä puhu noin!… Se pelottaa!… Niin: miksi odottaisi suuri tuska, kun kellekään en ole pahaa tehnyt?…"
Suuri kiusaus jatkui. Sääliväksi tekeytyen selitti Perkele:
— "Ei tuska kierrä koskaan syyttömiä… Se niitä juuri etsii uhriksensa… Nyt sanon: tuska nousee elämästä kuin rikkaruoho, jos et aikanansa pois kitke sitä taikka tukahduta…"
Martva hätäytyi… Hän muisti Oolavia… Lemmen suru leimahti tuleksi… Sitä tulta sytytti Perkeleen palava katse… Hän aavisti Oolavin tuottavan hänelle tuskaa, eikä tajunnut miten tuo tuotti, ei mitä on se tuska… Sydän vavahti… Hän huudahti avuttomana:
— "Oi miksi minua noin pelottelet?…"
Lemmettäret surivat… Ei pyörähtänyt rukin runokiiju… Lumoavana, kavalana selitti Perkele kiusattavalle:
— "Paras on kuulla totuus aikanansa… Huomenna on se ehkä liian myöhä… Jos aikanansa tuskan idut poltat pois elämästä itse elämällä, niin silloin aina kuolemaasi asti hymyilee onni aina kukissaan… Ja silloin koko sinun elämäsi kylvää sinulle armaimpia antimiaan: iloa, kukkia ja säveleitä, rakkautta, tanssia ja muuta… Siis pidä huoli, ettei neitsyt-aika hyödyttä pääse käsistäsi pois!…"
Hän soitteli Martvan mieltä katseillansa ja äänellänsä… Hän loihti hänen sieluunsa tuskan ja murheen kangastukset… Hätäytyneenä, katse rukoilevana, huudahti jo Martva hänelle: