— "En minä kaipaa koskaan maailmassa iloa, tanssia ja säveleitä… Vaan tuskaa, josta puhut, kyllä pelkään ja tahtoisin sen kauvas karkottaa… En itsestäni mitään välittäisi, vaan tuskahan on raskas muiden tähden: Suurimman osan saavat siitä toiset… Sen vuoksi pelkään tuskaa päivät, yöt…"
Ohdakkeen kukka iloitsi ja kasvoi siementänsä… Suuri kiusaus jatkui… Yhä lumoavampana puhui Perkele. Hän vakuutti hartaana, kiehtovana:
— "Se ajatuksesi on suuri, jalo… On oikein että muista pidät huolta… Vaan muista: kerran tulee tuskan hetki ja silloin saavat sinun rakkaimpasi osansa kantaa sinun tuskistasi… On totta: tuska painaa ystävää raskaammin kuin sen tuskan tuntijaa."
Kuin arka lintunen katseli Martva suurta henkeä… Hän hätäytyi ja huudahteli suurten lumojen alaisena:
— "Voi miksi toisten, viatonten, täytyy minun tuskistani aina osa saada!… Ah, jos ne tuskat heidän tähtensä voisin nyt kiertää, salata tai karkottaa!…"
Luonto suri… Kukka koreili kastekyynelissänsä. Tuskankukkaset hymyilivät kauneina… Ne olivat muuntuneet lemmenkukkasista… Kylmänä kysyi Perkele:
— "Ja miksi et voi kiertää tuskiasi?…"
Kaikki suri, kaikki itki… Perkele loihti tuskantulet kiusattavan nähtäviksi… Neidon voimat raukesivat… Hän vastasi avuttomana:
— "Miksi en voi kiertää tuskiani!… Mitenkä vastaan siihen… ah, en osaa!… En, raukka, tiedä mitään pakopaikkaa, mihinkä silloin voisin piiloutua, kun tuska ehkä saapuu minun luokseni… On kaikki outoa ja hämärää!…"
Suuret lumot leijailivat Martvan päällä… Mieli värisi tuskantulelle. Perkele puhui hänelle osan-otolla: