— "Sinua säälin sekä avun annan: Saat tästä tämän kulta-avaimeni… Kun uhkaa tuska taikka epätoivo, niin avaa silloin tällä avaimella se portti, joka Harhasaareen vie!"
Lemmettäret pidättivät henkeänsä… Luonto värisi odotuksesta… Ei tiennyt mikään, kestäisikö ihmishenki kiusauksensa… Mutta se kesti: Peljästyneenä, hätäytyneenä huudahti Martva:
— "En milloinkaan!… En koskaan elämässä… en tuskantulessakaan mene Harhasaareen!… On Gabriel jo siitä varottanut… Hän kielsi Harhasaareen menemästä!…"
Luonto huokasi… Kukka karisti kyyneleensä… Lemmettäret pyöräyttivät runorukkinsa hyrisemään ilosta, kun oli voittanut ihmishenki… Kiukkunsa salaten lausui Perkele, hämmästyneeksi tekeytyen:
— "Onko totta mitä äsken sanoit!… Nyt, Martva, olet varmaan erehtynyt? En usko, että Harhasaarta olisi hän kielletyksi voinut valehdella… Näät, eihän Luoja ole raamatussaan moisesta sanallakaan maininnut… Hyvän- ja pahantiedon puun Hän kielsi!… Ja Harhasaarihan on aivan toista!… Kun sinne menet, niin saat silmin nähdä taivaiset ihanuudet sekä onnen… Kas, siellä sulhasesi odottaa…"
Hän katsoi kiusattavaan kavalana… Hän loihti hänen sieluunsa outoja kuvia… Lumous ja tenho lähtivät hänestä… Martva tunsi sen tenhon voiman. Hän hätäytyi ja selvisi vuoroon… Avuttomana seisoi hän suurten voimien edessä. Kuin apua anoen vakuutti hän Perkeleelle:
— "Ei Oolavini mene Harhasaareen… Hän lähti kotoansa tiedon hakuun. Kun aika joutuu, palaa hän taas Litvaan. Hän silloin minulle suuren ilon tuo…"
Kiehtovana, kavalana ja lumoavana tarttui Perkele siihen:
— "Kenties!… Kenties!… En tahdo sitä kieltää… Toki olisi syytä pieni silmäys heittää myös Harhasaaren onnen kukkamaille… Kenties jos siellä Oolavikin on…"
Hajanaisena, surullisena, mutta lumouksesta vapautuneena huudahti siihen Martva: