— "Ei… ei… En usko moista, vaikka minulle sitä kuka vakuuttaisi… Kun Harhasaari on kielletty, silloin ei mene sinne Oolavi, ei koskaan…"
Luonto iloitsi… Perho leperteli kukkasessa… Lemmenrihmat juoksivat taas puhtaina, runollisina… Harmistuneena yritti Perkele uudestaan, vakuuttaen:
— "Tee ja usko mitä itse tahdot!… Toki uudistan nyt vielä vakuutuksen: ei Harhasaarta ole kielletty koskaan… Jos astut Harhasaareen, niin saat maistaa ikuisen, suuren, jumalaisen onnen… Se saari on aivan täynnä hedelmiä: iloa, nautintoa, joka tukahduttaa surusi: tuskan idun, sekä antaa onnen…"
Hänen äänensä huumasi kuin suloinen soitto. Hänen katseensa kiehtoi kuin kaunis taika. Mutta Martva oli jo lumoista päässyt. Hän vastasi voimistuneena:
— "Ei onni ole koskaan nautinnoissa, iloissa, eikä omien toivonnassa… Korkein, jaloin mainen ihmisonni on hento, pieni, kaunis korven kukka, joka ei koskaan menesty ja viihdy ilossa, eikä elon hyörinässä… Se etsii rauhaisimman korvensilmän puhtaaksi onnen paratiisiksensa… Ah hurskas nunnakin on onnellisin, kun saapi olla yksin kammiossaan… Minulle ovat Litvan maat ja metsät se korvensilmä, josta joka aamu ihanin onnenkukka puhkeaa… Miksi silloin lähden suotta Harhasaareen!"
Hän oli voittanut kiusauksensa… Murheelliseksi tekeytyen lausui
Perkele hänelle:
— "Niin: avuksesi tulin ystävänä, vaan huomaan että minun sanojani ja neuvojani nyt et uskokaan… Niin: ehkä vielä luulet pettäjäksi!…"
Se koski Martvan mieleen. Anteeksi pyytäen, pahoilla mielin keskeytti hän, huudahtaen:
— "Oi kuule!… Älä puhu sillä lailla!… Olen pahoillani nyt, kun luulet että sinua epäilisin petturiksi… Ah, uskon sinun rehellisyyteesi. Vaan miksi pahottaisin teoillani Jumalan mielen, Jumalan, joka minulle pelkkää hyvää tehnyt on!… Hän hoivannut on koko elämäni… Nyt puuttuu enää yksi: Oolavini… Hän senkin aivan pian kotiin tuopi… Siis älä suutu, kun en tarjoomaasi avainta sinulta nyt ottaa voi!… En tahdo mielipahaa milloinkaan Hänelle, Kaikkein-Parhaimmalle tuottaa… Ei kukkakaan pahoita päivän mieltä, kun siltä kauniin valolahjan saa… Ja minä olen enempi kuin kukka ja Luoja suurempi kuin päiväpaiste… Vaan anteeksi… sinulla kait on pitkä matka. Oi, älä huoli minun suruistani, vaan lähde kulkuasi jatkamaan."
Taivaalla hymisi silloin ihanin enkelilaulu… Siellä iloittiin ihmishengen voitosta. Ilkeytensä ja vihansa salaten jätti Perkele Martvan. Lähtiessään hän lausui itseksensä kiukkuisena: