Itäinen taivaanranta raottui jo aamuruskoksi, kun Oolavi saapui asuntoonsa. Joku sanomattoman ilkeä, vastenmielinen tunne täytti silloin taas koko hänen olemuksensa. Hän inhosi kaikkea. Kun hän laski nyt rahojansa, huomasi hän menettäneensä yli kolmetuhatta markkaa. Epätoivo valtasi hänet silloin, kuten jo usein ennen. Hän oli jo menettänyt suuria summia, oli aina toivonut voittavansa ne takaisin ja sitten lakkaavansa, saatuansa siten peitetyksi pankkitalletuksiin tekemänsä vajauksen. Sielun ja ruumiin voimat raukesivat hetkeksi kokonansa. Päihtymys meni ohi ja käsittämätön tuska ja inho raateli häntä armottomin kynsin.
Tuskaisena tarkasti hän taas saapuneen postin ja luki Martvalta tulleen kirjeen. Vaistomaisesti, kuten aina hätäytynyt, tarttui hän nyt Martvaan, joka tuntui enkeliltä, ainoalta, joka hänet pelastaa. Ja kumminkaan hänellä ei ollut enää voimaa eikä rohkeutta paljastaa mitään, ei palata hänen luoksensa. Hän oli jo mennyt liian kauvas. Siksi oli paluu vaikea. Hän yritti jo tunnustaa kaiken: kirjoitti kirjeen, mutta kirje tulikin taas toisenlainen kuin hän olisi tahtonut. Hän salasi kaiken. Hän sirotteli koko kirjeen lemmenkukilla ja puhtailla ajatuksilla. Ainoa mikä siinä ilmaisi jotakin, olivat loppuun liitetyt kaksimieliset sanat: "Kuten tiedät matkustan lukujeni vuoksi Pietariin. Et tiedä miten sinua kaipaan ja miten tarvitsisin sinua nähdä luonani ja puhua kanssasi."
Kokoon menehtyneenä, ikäänkuin mäsäksi lyötynä vajosi hän istumaan, kutistui aivan lyyhyyn, kärsi ja kauhistui nykyistä tilaansa. Se kauhu ja epätoivo masensi hänen voimiaan edelleen. Ruumiinkin voimat loppuivat niin tyyten, ettei hän jaksanut enää liikahtaa, hengitys muuttui kuumeiseksi, katse epätoivoiseksi. Hän alkoi hiota ja vapista. Voimattomat kädet riippuivat polvilla rentoina ja alas nuokahtanut pää painoi hartioitakin kumaraan.
Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.
Elämä ja kuolema kulkivat käsi kädessä. Kalman mailla ajatteli neito surullista elämänlauluansa.
Oli tyynen kesäisen päivän kaunis sävy… Hautausmaalla heilahtelivat tuonen liinat… Kuoleman kukat nyökyttivät siellä surullisina… Päivä paistoi suruja maille ja kuoleman kaunis runous puki kaiken rauhaisimpiin liinoihinsa… Ei risahtanut, ei hisahtanut… Kuoleman hiiri kurkisti kivenkolosta ja Tuonen kissat hiipivät hiljaa ruohokossa…
Kuoleman kauniina enkelinä seisoi Martva hautausmaalla… Hän seisoi kauniin puun alla, sen runkoon hieman nojaten… Tuoni tuoksui, kalma kylvi rauhojansa ja kuolema kehräsi elämänvirttä, kehräsi sitä, kunnes katkesi säije.
Martva tajusi kuoleman suuren tarinan… Hän huomasi sen rukin rullaavan, näki miten on heikko elämänrihma: Se juoksi miltei näkymättömänä, solui kuoleman hyppysten lävitse… Kaikki kertoi kuoleman suurta satua, lauloi sen rukin hyrinätä… Hauta ruohottui, risti lahosi… Jotkut mätänivät jo maassa, toiset seisoivat kallellansa… Kuoleman voittopatsaina odottivat ne omaa kuolemaansa…
Jo alkoi vavahdella Martvan mieli… Kuoleman rukit hyrisivät niin surullisesti… Elämänrihma hienoni hienonemistansa ja solui kuoleman rukin rullalle. Martva mietti elämän ja kuoleman suurta tarua, kuunteli kalman kertomusta… Likimäisnä, hänestä hieman oikealla, kohosi pieni, kaunis, vaatimaton Ranniston kanta-isän hautaristi… Sen koristeena oli kukkasia… Ne kukat oli sinne Martva eilen tuonut…
Päivä paistoi, kuoleman sirkka sirisi… Hienona hyminänä vieri kuoleman suuri virsi… Martva mietti elämän surullista runoutta: Elämä kaikkinensa avautui hänelle niin kuin kaunis kukannuppu… Se tuoksui runollista ikävää… Hän käsitti paljon… Hän ymmärsi elämän… Hän huomasi, että siitä puhkeaa ihana, armas kukka: kuolonrauha… Se rauha hohti jo surukukkana hänen edessänsä… Se koristi Litvan kaunista hautausmaata…