Tuuli nukkui… Tuoni ripsehti askareillansa… Kaunis enkeli suri koivikossa, itkien Martvan kohtaloa. Koivu huokui hartautta… Tuonen tytöt hiipivät kylmät sukat jalassa… Ne katselivat kaunista Martvaa ja itkevää enkeliä… Enkeli laskeutui ristin juureen polvillensa ja rukoili Martvan puolesta:
"Oi, Isä! Sääli Martva rukkaa! Et hälle kova olla saa! Sa hoida häntä, ihmiskukkaa! Jo suru silmää sumentaa häneltä. Toki kyyneleitään Sä ällös päästä vuotamaan, vaan anna kuivin poskin teitään rakkaasi käydä ainiaan!"
Kirkonkello kumahti kauniiksi aameneksi… Se kumahti hiljaa sekä kirkkaanheleänä… Sen ääni sointui rukoukseen, niinkuin nuoren tytön kauneus sulautuu hänen ilta-ikäviinsä… Rauha värähti… Tuonen lintunen nukahti… Kesä-illan kauneus vierähti korkeimmaksi runoudeksi… Surullaan ja ihanuudellansa herkytteli se Martvan mielen.
Jo oli hän miettinyt elämäntarunsa… Kuoleman maalla oli hän katsellut elämänkukkaa… Hän oli nähnyt elämän runouden: onnen, joka puhkeaa ikävästä… Hän oli tuntenut ikävän, joka puhkeaa jalon sielun ylevyydestä… Elämänruno suureni… Se tuli surullisemmaksi… Sitä miettiessänsä lausui hän ajatuksissansa:
— "Oi suuri Luoja, hyvä, jalo Isä!… Sinä olet minulle suonut armossasi enemmän kuin olin toivonutkaan!… Sinä annoit minulle kaiken mitä voidaan maan päällä edes uneksiakaan: Sinulta olen saanut vanhempani… Lisäksi annoit lapsuuteni onnen, sen onnen, jonka armaat, kauniit muistot nyt sielustani hiljaa kumpuavat kuin armaat ihanimmat unennäöt… Niin: koko minun kaunis nuoruuteni on ollut täynnä onnen antimia, jokainen aamuni on ollut runoutta… Ne valkenivat ihmeen ihanina öisistä armaimmista unistani kuin päivä aamuruskon punervasta… Sinulta sain myös suuren sielunrauhan; sen päällä lahjanasi leijaelee armaisin surullinen ikävöinti… Niin: kaiken, kaiken, annoit Sinä, Isä… Siis kiitos niistä lahjoistasi olkoon Sinulle, Suuri henki, ainiaan!"
Kuolema istui kylmä kantele polvillansa… Mutta ei koskenut sormi soiton kieleen… Kuolokin katseli kaunista neitoa… Siksi jouti soitto jouten olla… Silmät maahan taas luotuina jatkoi Martva surullista puhettansa:
— "Nyt tässä, rauhaisella kalman maalla taas kerron Sinulle, Isä, huolistani… Et saa vain siitä, Isä, vihastua… En tiedä miten alkaa puheluni… Jotakin hämärää on edessäni ja näen nyt jo jotain surullista ja himmeätä… suurta… kaihoisata, jota en jaksa vielä ymmärtää… Vaan kuinka liekin: Jos Sinä, Isä, tahdot Martvaasi kerran myöskin koetella, kuin muinoin palvelijaasi Jobiakin, niin kuule, hyvä, rakas Isä, ällös tee sitä toki liian ankarasti!…"
Enkeli kumartui itkemään… Kuoleman silmässä kiilsi kyynel… Tuska vieri virtenä, suru säveleenä. Martva jatkoi surullisena:
— "Minä ehkä napisin nyt tässä äsken, vaan muutakaan en, raukka, tehdä voi… Oi, Isä, näethän miten heikko olen. Siis rankaisekin minua lempeästi!… En tahtoisi minä vitsaasikaan välttää, jos luulisin vain kestäväni, mutta minä, kurja, pelkään omaa heikkouttani… Sen vuoksi suo minun nurkua nyt näin."
Elämänkukkanuppu avasi lehtiänsä hänelle… Niiden alta näkyi elämänturhuus ja kuoleman värit… Hän mietti… mietti kauvan. Sitten lopetti hän surullisena rukoilunsa: