— "Muun kaiken saat, jos tahdot pois taas ottaa minulta niin kuin lainan konsanaan — vain kaksi lahjaasi suo minulle jäädä: Ensiksi Oolavi ja vanhempani, ja toiseksi järkkymätön usko Sinuun ja Sinun johdantoosi elämässä… Niin: niitä et saa koskaan ottaa pois. Ja jos tahdot minua milloin lyödä, niin kuivaa silloin myöskin kyyneleeni ja älä salli niiden liian karvaiksi minulle, Isä, tulla milloinkaan!… Jos olen heikko, toki omin voimin voin ehkä itkeä ne kyyneleeni, vaan Sinulle kuuluu niiden kuivaaminen… Oi, kuule, Isä, kuule Martva-rukkaa, äläkä salli kenenkään minun tähteni vitsaasi tuta, eikä suruun jäädä!…"
Kuolema kumartui surullisena… Mykäksi kävi Tuonen kannel… Kukka suri, päivä itki… Tuonelan pieni tyttö käveli koivikossa ja kylvi sinne surukukkia helmastansa… Martvan mielessä värisi miete. Hän hellitteli sitä hetken ja antoi sen sitten vierähtää surullisiksi sanoiksi:
— "Suo minun yhtä tässä hautausmaalla Sinulta, Isä, vielä pyytää nyt: Suo elämästäni minun kerran jättää niin kaunis muisto, ett'ei haudallani kiroa kukaan, vaan tuo siihen kukan tai lausuu siinä pienen siunauksen… Niin, Isä… kuule… ole armollinen!… Martvaasi älä hylkää milloinkaan!"
* * * * *
Suuri elämän sururuno oli loppuun lausuttu… Sirkka sirahti kerran… Tuoni ripusti puuhun kanteleensa… Kuolo seisoi terävä viikate kädessä…
Martva istahti pienelle hautakummulle… Siinä mietti hän sitä himmeää, josta oli äsken puhunut… Ei liikahtanut taaskaan tuulenhenki… Koivun oksilla riippui päivänpaisteen kirkas suruharso… Se riippui repaleisena pukien koivun surun autereeseen… Oksalla istui lintu äänetönnä, pää kallellaan… Kuolema runoili suruja, elämä mielen apeaa ja koko luonnonsävy oli niin suruista ja kaihoisata kuin olisi se itkuun pillahtamaisillaan…
Äkkiä värähti valo… Tuonelan neidot hiipivät hiljaa piiloihinsa… Kaikki hiljeni, kaikki odotti… Tietä myöten lähestyi Perkele, rauhallisena kulkijana, vyöllä Harhasaaren avain… Väsyneenä istahti hän hautakummulle, matkasauvaansa nojaten… Oudostuneena huudahti Martva hänelle:
— "Sinäkö yksinäinen taaskin täällä!… Missä olet nämä päivät vaeltanut, kun näytät matkastasi väsyneeltä?"
Murheellisena, sauvaansa nojaten selitti Perkele hänelle:
— "Ah, minun kulkuni ja minun tieni!… Ne ovat niin kuin taivaan tuulen polut… Ei niitä sido matkasuunnitelmat… Vapaasti kuljen… Yhtä vapaasti myös surullisen luokse tieltä poikkeen."