Hänen äänensä lumosi kuin taikasoitto… Katse poltti neidon povea…
Ihastuneena huudahti Martva:
— "Oi, onnellinen, kun saat kaikkialla suruista lohduttaa!… Tuskainen, jonka löytää elämästä, on kaunein sekä kiitollisin kukka… Ei kuihdu se, ei lakkaa tuoksumasta jaloa, suurta kiitollisuuttansa… Ah, jospa minä kerran kastaa voisin sen iki-kauniin kukan kyynelilläni!… Vaan luultavasti näillä matkoillasi on myöskin jotain muuta tehtävää…"
Yhä lumoavampana kuului Perkeleen ääni, kun hän selitti:
— "On suurin tehtäväni ilmotella, mistä on se onni, tieto saatavana, se onni, jota suuri ihmishenki alati ikävöi… Ah, miten harva tässä elämässä sen onnen löytää!… Epätoivoissansa niin moni siksi suistuu turmioon…"
Hänen äänensä väreili sääliä täynnä… Hänen suruinen katseensa soitteli sydämen hellintä kieltä… Säälistä sulaen lausui Martva hänelle:
— "Ai, miten suuren toimen Jumalalta oletkin saanut suoritettavaksi!… Vaan tokko löydät ketään matkoillasi, joka ei tiedä, että kaikki onni on saatavana aina Jumalassa?…"
Perkeleen silmäykset kiemahtelivat kuin kavalat käärmeet… Ne kietoivat viattoman neidon. Kavalana vastasi Perkele:
— "On totta: Suurin osa ihmisistä sen kyllä tietää, mutta harva muistaa nämä Jumalan sanat Aadamille: 'Otsasi hiessä täytyy sinun syödä'… Niin moni luulee, että tämä käsky mukamas tarkottaisi ainoastaan leipää!… Vaan minä sanon: Muista aina, Martva, että ne sanat tarkottavat iloakin ja onnea ja juomaa… vaatteitakin…"
Suuri lumous sokaisi jo Martvaa… Ajatus raukesi… Hän epäröi…
Lumous lisääntyi… Ajatuksissansa lausui hän:
— "Sanasi ovat aivan uutta kuulla."