Suuret epäilyn voimat alkoivat raataa: ne hämärtivät sielun… Martvan mieli hajosi, tuli herkäksi… Surulliseksi tekeytyen huokaili Perkele:
— "Ah, moni uskoo, että ihmiselle on Luoja velvollinen valmistamaan ilon ja onnen tässä elämässä: On moinen usko Luojan kiusaamista… Se laiskuria kyllä lohduttaa…"
Elämän-ongelma himmeni… Outo ääni kutitteli korvaa… Mietteissänsä lausui Martva:
— "En ole sitä ajatellut!"
Hän sotkeutui kiusaajan lumosanoihin. Yhä murheellisempana huokaili
Perkele:
— "Ah, miten moni Häntä kiusaakaan!… Valmiiksi Häneltä monet odottavat elämän onnea kuin kerran kansa mannaa… Ja kumminkin on Luoja ihmiselle elämän valmistanut siksi maaksi, josta on se onni, rauha etsittävä!… Niin: ohdakkeiden, orjantappuroiden seasta on se onni otettava… Uskotko sitä, Martva?… vastaa nyt!…"
Kauneimmat soitot lumosivat Martvan mieltä… Hän näki itsensä jo syyllisenä… Masentuneena lausui hän:
— "Nyt uskon, että sinä puhut totta… Oi, miten rohkeana, useasti minäkin olen kiusannut jo Häntä rukoillen Häneltä valmista vain aina!… Hän varmaankin on suuttunut jo minuun…"
Kyynel kierähti kauniiseen silmään… Povessa oli jo sydämen täysi suruja… Kavalana lohdutteli Perkele:
— "Hän myös on hyvä sekä armollinen… Jos käännyt aikanansa, sekä lähdet vihdoinkin oman käden varaan, niin… Hän silloin vielä kaikki unohtaa…"