Kyynel kierähti… Mieli värähti… Hieman rauhottuen myönteli Martva:
"Niin… Sen uskon. Hän on ihmeen hyvä… Vaan mitä pitää minun tehdä nyt?"
Suuri henki tekeytyi miettiväksi.
— "En tiedä… Luulen toki, että sinun on lähdettävä nyt jo kotoasi… Siis lähde nyt ja ota ilman Luojaa elämän ohdakkeista onnen-rauha!… Niin tottelet myös Häntä: Jumalaa…"
Yhä masentui Martvan mieli… Kiusaajan ääni soi hänelle soimaavana… Käsi herposi helmaan… Hän lausui miettivänä, selitellen:
— "Ah, nyt en enää tiedä mitä tehdä… Ei linnunpoika tohdi siivetönnä pesästä lentää… Täytyykö minun sitten turvatonna pois isän luota maailmalle mennä?… Se kotoani lähtö olisi samaa kuin Hänen, Luojan luota poistuminen…"
Pahastuneeksi tekeytyen lausui Perkele kuivasti:
— "Tee mitä tahdot!… Minun tehtävääni ei kuulu koskaan kehotteleminen… On siinä kyllä, että näytän tien."
Kaukaa kuului suruinen soiton hyminä… Se toi mieleen uusia suruja… Ihmishenki oli jo suurissa lumoissa… Mielipahoillaan lausui Martva:
— "Ah, kiitos neuvostasi, tuntematon!… Vaan älä pahastu, jos epäilenkin niin suurta asiata miettiessä… Näethän, miten avuton taas olen… Siis älä suutu, mutta sääli minua!…"