Huoaten lausui siihen Perkele:
— "En pahastu suorasta puheestasi… Jo olen näillä matkoillani saanut semmoisiin loukkauksiin tottuakin… Niin on se jo ollut, niin on vielä nytkin: Jokainen puolustautuu verukkeilla, kun tahtoo jättäytyä Isän varaan, peljäten että Sinain korpikulku on vaivaloinen omin jaloin käydä… Jokaista miellyttävät Isän lihapadat…"
Hätäytyneenä puolustautui vielä lumottu ihmishenki… Anteeksi pyytäen vaikersi Martva:
— "Älä soimaa, mutta ymmärrä minua!… Enhän minä tahdo napista, enkä olla paha… Vaan isän luota lähtö oudostuttaa… Tai pelkään, että se on ehkä väärä… Niin lähti Isän luota myöskin kerran tuhlaajapoika kauvas maailmalle…"
Kerkeästi tarttui siihen suuri henki. Kavalana selitti hän:
— "Tuhlaajapoika lähti tuhlaamaan… Vaan annan sinulle toisen esimerkin: Näes, Jeesus myöskin lähti Isän luota. Hän tuli lihaksi ja kärsi, kuoli… Ei nurissut Hän sitä tehdessänsä!… Tekikö Hänkin väärin mielestäsi?…"
Suuri lumous täytti Martvan sielun. Hämmästyksen lyömänä huudahti hän:
— "Sitä en ole koskaan ajatellut!… Nyt kiitän tästä huomautuksestasi!…"
Hän alkoi äsken kuulemaansa ajatella… Murhe täytti mielen kokonaan… Hän mietti kotoa maailmalle lähtöä… Hän istui hautakummulla kuin turvaton linnunpoika pesän reunalla… Siipi tuntui vielä heikolta, maailma kylmältä… Ristin takaa kurkistelivat häntä kuoleman neidot… Kaikki tuntui turvattomalta… Epäröiden lausui hän silloin:
— "En tiedä mitä tehdä… Minä pelkään… Enhän minä, raukka, ole suuri Jeesus… Oi! eivät Hänen työnsä minulle sovi."