Hän heittäytyi jäkälikölle lepäämään. Äänettömyyden synnyttyä mietti Oolavi omia asioitansa: Martvaa ja kaikkea sekavaa. Hän oli ajatellut, eikö "Litvan laulun" ajatus ole se, että elämä on se järvi, josta ihminen etsii ja kaipaa Jumalaa, kuvaistansa muka. Nyt tuli hänelle se ajatus mieleen, kun oli kuullut suota mainittavan kalajärveksi ja hänessä alkoi taas kyteä halu tutkia elämän hämäryys, eikä hän tiennyt missä ja miten se olisi tutkittava. Silloin Harvisto katkaisi äänettömyyden lausuen:
— "Jos minulla, Oolavi, olisi niin hyvä virka kuin sinulla, niin en totta vie minä rupeaisi soita kuivaamaan… Minä eläisin…"
— "Virka!… Mikä virka minulla on", — naurahti Oolavi oudostuneena.
Harvisto huudahti pahanpäiväiseksi hämmästyneen äänellä:
— "Etkö sinä tiedä, mikä virkamies sinä olet!… 'Rikkaan isän poika' sinä olet. Voi velikulta!… Eihän sen mukavampaa virkaa ole maailmassa, kuin 'rikkaan-isän-poika-virka' on… Ollapa minulla semmoinen virka, niin, kuten sanoin: minä vain eläisin!… Sillä elämä on yksi ihana asia…"
Oolavi nauroi hulluttelulle. Mutta se naurahdus oli teennäinen. Elämä veti häntäkin. Hän muisti taas Aatteelan sanat: "Pitää syventyä elämään… mutta mitä elämää täällä korvessa on!"… Korpi muuttui hänen silmissänsä nyt kolkoksi ja tuntematon elämä ihanaksi. Hetken kuluttua kysyi Harvisto:
— "Oletko sinä lukenut Harhaman kirjan?"
Oolavi säpsähti hieman. Hänhän kulki aivan sen kirjan ansoissa.
— "Olen alkanut", — myönsi Oolavi.
— "Se sinun pitää lukea loppuun!… Sen kirjan kun lukee, niin totisesti tuntee elämän… tuntee lempo vie… No, minä sanon sinulle, Oolavi, että sen kirjan luettua aukenevat silmät jo niin, että tuntee kuin Jumala elämän ja kaiken…"