— "Hyvä on!" — myönteli Oolavi hymyillen. Harvisto lopetti:
— "Vaikka oikeastaan se on niin, että minä ajattelin: Tuukkalan rikkaassa talossa tarvitaan aina agronoomin apua. Ja minä olen sekä taitava että myös tunnollinen töissäni… Niin että mikäpä siinä nyt on jos pistäytyy kerran Pirun Eedenissä ja ostaa muijalle komean hatun!… Rikas Tuukkalan talohan sen maksaa…"
Oolavia huvitti viimeinen sukkeluus, sillä hän tiesi että Harvisto oli parhaita ja kunnollisimpia, mitä voitiin löytää, rehellinen, avomielinen ja tunnollinen, sekä yleensä kunnioitettu. Harviston puheet tulivat sen kunnioituksen kautta hänen elämänsä tekijäksi, jouduttaen jo alkanutta kehittymistä, lisäten pahan voimaa. Hän asetti ne Harhaman kirjan yhteyteen ja yhä voimallisempina hiipivät hänen sieluunsa elämän kiehteet ja aistipunavärit.
Poislähtöä tehdessään vakuutteli vielä Harvisto:
— "Kyllä sinun, Oolavi, pitää poikamiehenä ollessasi pyörähtää mikä pyörähtää, sillä muuten se on myöhäistä… Sinun pitää oppia tuntemaan elämä ja koluta kaikki Eedenit… Eihän tämä paljas suon tonkiminen mitään maksa…"
Ja Oolavista tuntui nyt todellakin, että elämä on tutkimisen arvoinen… Siinä häilähti hänelle jotain salaperäistä ja huumaavaa ja herkennyt sielu oli kaikelle altis. Hallanselkä tuntui nyt ilkeältä. Syksyinen harmaa päivä, vihmasade, korpin huuto ja paljasvarpuiset puut tekivät kaiken karuksi, mieltä painostavaksi ja rumaksi. Ei tuntunut maksavan vaivaa elää yksin rapasuon takia ja sen vierellä. Kotimatkalla jatkoi Harvisto puhettansa Harhaman kirjasta. Hän selitteli:
— "No en olisi uskonut moisen kirjan saavan kustantajaa!… Niin on erinomainen kirja… Valehtelematta kehuen on sen kirjoittaja oikea Pirun ongen syötti… Sattui siellä Pirun Eedenissä tuomari Ounasto, ja sekin oli niin ihastunut Harhamaan, että sanoi: 'Se mies on varmaankin Perkeleen velimies, tai ainakin rintaperillinen'… Minä olen sen miehen kuvitellutkin aivan Perkeleen näköiseksi, sarvipääksi…"
He saapuivat jo kotiin. Tuukkala näytti nyt Oolavista elottomalta, puoli autiolta, harmaaseen sateeseen kääriytyneeltä erämaan talolta. Kun hän iltasilla teki Harviston kanssa isällensä selkoa suon tutkimisen tuloksista ja isä huomasi ne suotuisiksi, lausui hän Oolaville:
— "On edullisinta kaivaa viemäri talvis-aikaan, niin voi soran vetää niittyjen hiekoitus-aineeksi… Kun joudut, mene, nosta pankista talletuksia ja alota niillä työ!"
Sinä iltana istui Oolavi myöhään yksin, kutoen omaa verkkoansa. Hän kaipasi Martvaa, mutta näki sitä kaivatessaan jo Martvan kauniin vartalon, hänen sulavat liikkeensä, ujoutensa, hehkunsa ja kaiken muun naisellisuuden… Siitä johtuivat hänen ajatuksensa Harhaman kirjan aistillisiin kuvauksiin, niistä Harviston kertomuksiin Pirun Eedenistä, tytöistä ja kaikesta, mikä hänelle oli salattua. Outo koski veti häntä elämän pyörteisiin.