Lopuksi kietoutuivat ajatukset yleiseen elämänkysymykseen ja hänessä heräsi yhä voimallisempana halu nähdä ja tutkia ja käsin kokea elämän koko hämäryys, pistää siihen sormensakin. Niissä mietteissänsä nukkui hän rauhattomiin uniin, joista ei puuttunut Pirun Eedenin aistivärejä.
Jo tuikkivat salaiset elämäntulet
On keski-yö.
Sikeintä, rauhatonta untansa nukkui Oolavi. Ne unet johtuivat eilispäiväin mietinnästä: Hän eli, raatoi, toimi Tuukkalassa… Yö sekä päivä oli yhtäläistä harmaata, elotonta, ikävätä, vain yksitoikkoisuutta… Hallanselkä levitti rapaisia liejakoitaan työmaaksi yhä. Niillä liejukoilla hän tonki maata, kaivoi ojaa, kuokki, tai kynti, kylvi, niitti, hiki-otsin pui pölyisintä riihtä… Kaikkialla vain oli sama työ ja sama näky… Hän tuskastui… Hänen elämänsä on harmaaksi syksyksi jo muuttumassa ja ainoastaan talven lumihanki tuo vaihtelua väriköyhyyteen.
Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen pienoisen vilahduksen elämästä, joka toisi vaihtelua… Mutta silloin hän näki Litvanjärven muodostuvan harmaaksi, suureksi käärme-elämäksi… Se Litvan maita matain luikerteli suu auki… Kuulu Tuukkalan koski oli sen suuna… Se käärme vaani. Hänen elämänsä uhkasi se niellä kokonansa… Sen suuhun oli suistumaisillansa jo koko hänen harmaa elämänsä… Ei ollut hän nähnyt, ei nauttinut, ei kuullut mitään niistä onnen-antimista, joita oli elo täynnä siellä missä se hyrskii, pauhaa täysi-aallokkona… Hänen osaksensa olivat jääneet suon mudan hajut, riihipölyt, savet ja osa raataa niinkuin tyhmä orja niiden hyväksi, jotka hänen työllään imevät elämästä mehut pois.
Jo oli koko hänen elämänsä menossa harmaan, riettaan käärmeen suuhun… Hän kauhistui… Hän huusi unissansa… Vaan yhä painui vene käärmeen suuhun… Hän huusi uudestaan, vaan turhaan… Jo oli vene menossa käärmeen kitaan… Käärmeen kylmä vatsa jo avautui hänelle niinkuin hauta… Se huokui Hallanselän kosteutta, sen kylmää, ilkeätä mudan löyhkää… Hän piti vastaan… Sekin oli turhaa… Riemuissaan nieli harmaa käärme häntä veneineen… Nyt jo vene painui sen inhottavaan kurkkuun, kielen alle… Hän taisteli kuin raivostunut peto, mutta turhaan… Kauhun kylmä väre jo juoksi hänen lävitsensä… Nyt jo syöksyi vene kurkusta alas käärmeen suureen vatsaan… Hän silloin huudahti kauhuissaan:
— "Ah, auttakaa… Minä hukun!"
Mutta silloin välähti valo. Käärmeen koko vatsaa valaisi kirkas lieska, josta astui nyt häntä vastaan suuri kiusaajansa… Ihmeissään silloin huudahti Oolavin henki:
— "Sinä!… Enpä olisi luullut täällä asukasta tapaavani!…"
Viisaana siihen lausui suuri paholainen: