— "Aina olen kotonani… Ja kiinteä on asuinpaikkanikin… Siis ystävä mun voipi löytää, kun tarvitsee…"
Hän katsoi Oolaviin lumoavasti.
Salaiset voimat raatoivat Oolavissa… Kylmänä, viisaana jatkoi
Perkele:
— "Minun täytyy kaikkialla läsnä olla, missä ystävä vain apuani tarvitsee. Milloinkaan en hylkää ystävääni pulaan… Nääs, nytkin kun huusit auttajaa, niin oitis kuulin äänesi sekä riensin apuun."
Hän katsoi kiehtovasti kiusattavaan… Katse poltti sen voimia poroksi. Epäröiden lausui Oolavi:
— "Sinä minun ystäväkseni olet päässyt suuren kavaluuden kautta…
Ei moinen ystävyys ole ystävyyttä, vaan petturuutta…"
Joku salainen laulun hyminä huumasi jo Oolavia… Se alkoi lumota hänen epäröimistänsä… Kauneista laulun kiehteistä kuului Perkeleen huumaava selitys:
— "Ah, milloinkaan ei meikäläinen saavu taloon niin kuin suuri kirkkoherra, pieni vallesmanni tai muu: niin että kello roikaa aisassa, sekä suuri kulkusparvi ja tiu'ut soivat siten ilmoittaen tuloa… Katso miten hiljaa ahertaa taivaan suuri Jumalakin — Se kelpo Herra… Kunnioitan Häntä! — Hän saapuu ruohoon ruohon huomaamatta ja sitä kasvattaa sen tietämättä… Niin saapuu Hän myös ihmissydämeen: salassa… hiljaa hipsuttaen… No sanon suoraan: pienoista kavaluutta käyttää Hänkin… Vai onko milloinkaan Hän Tuukkalaan, ajanut julkisesti, kaikkein nähden… niin että kuuluu?…"
Selitellessänsä hän loihti katseillansa kiusattavaa lumoihin, pimittäen järjen. Mietteissänsä nyt jo kiusattu myönnytteli:
— "Siinä on paljon perää…"