— "Perätöntä en osaisikaan minä laverrella", — riemuitsi Perkele ja selitteli:
"Jumalien tiet ovat hiljaisia — niin minun kuin myös muiden 'jumalien'. Me emme pauhaa… Aivan huomaamatta me työtä teemme… Sano, jos niin tahdot, että olen kavaluutta! Mutta muista, jokainen viisaus on kavaluutta, ja viisaudella on kaksi suurta lasta: tyhmempi: oveluus — viisaampi: kavaluus… Siis kavaluus onkin jumalaisen viisauden jaloin lapsi…"
Käärmeen vatsa hohti, kun sitä punaisella valollansa valaisi lieska, joka vielä paloi… Sen lieskan lumovalo teki tehoansa Perkeleen silmäyksien apuna… Se kietoi Oolavia yhä huumaavampiin lumoihin… Se vei voimat, jätti tyhjyyden jälelle… Kavaluuskin kirkastui Oolavin edessä jo jumalien viisaudeksi… Perkele loihti hänen eteensä Kreikan muinaisten jumalien kauniiksi kuvatun viekkauden… Se viekkaus häilähteli jaloissa antiikisissa muodoissa… Oolavi lausui jo mietteissänsä:
— "Myöskin sillä lailla voi selittää sen seikan…"
Hän pysähtyi, ajatteli Perkeleen sanoja ja lisäsi taas epäillen:
— "Sinä lausuit äsken tässä: 'Minä Häntä kunnioitan': Jumalaa…
Onko se totta, kun itse olet pimeyden henki?"
Kerkeästi taas lausui hänelle kiusaajansa siihen;
"Ainoastaan yhden kerran olen ihmiselle puhunut: Se tapahtui, kun lausuin: 'Sinä päivänä, jona syötte siitä puusta, aukenevat teidän silmänne ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan'…"
Suurena, voittajana katsoi hän Oolaviin ja lopetti:
— "Sano, enkö silloin puhunut totta?… Eikö raamattu todista:
'Silloin aukenivat heidän silmänsä'?"