Yhä kirkastui Oolaville Perkeleen jalous… Yhä himmeni hänelle ihmishengen historian hämärä.
— "Se totta on", — myönsi hän ajattelevana. Riemastunut kiusaaja huudahti silloin:
— "Milloinkaan en siis ole valehdellut!… Ja kumminkaan et usko sanojani!"
Ajatuksissaan, hengen suureen hämärään kietoutuneena selitti Oolavi:
— "Sa silloin petit Eevan, kun syötit häntä kielletystä puusta…
Se oli väärin…"
Ikäänkuin loukattuna huudahti suuri henki:
"Milloinka käskin hänen syömään? En sanallakaan edes kehottanut!… Ilmotin vain hänelle seuraukset: totuuden lausumaan… Vaan jos olisin edes aavistanut, että Eeva syö, niin totta totisesti olisin estänyt sen teon… En soisi pahaa yhdellekään… Minusta on kaukana sekin teko, että ihmishenkeä pois Jumalasta viettelisin… Minun tehtäväni on ilmottaa vain totuus ihmisille… Niin tein Eevallekin… Mutta kurja vaimo!… Hän otti, söi ja antoi miehellensä hedelmän, jonka seuraukset olin just'ikään hänelle ilmottanut… Konsanaan en moista olisi voinut odottaakaan."
Hyvän ja pahan välinen suuri taistelu himmeni Oolaville himmenemistänsä… Alkuaikojen suurkysymys nousi hänen eteensä kuin haudan vainaja… Yhä syvemmälle Oolaviin tunki Perkele lumoavat katseensa… Suuri hämärä peitti jo Oolavin sielua… Perkeleen puhe tuntui hänestä jo oikealta… Elämän suurin kysymys sotkeutui… Hän lausui miettivänä:
— "Ei voida väittää sinun sanojasi vääriksi aivan… Mutta sano mitä varten olet tullut luokseni?"
Lumoavalla äänellä hämmästyneeksi tekeytyen selitti suuri kiusaaja: