He lähtivät. Korkeinta ilmatietä vei ystäväänsä pimeyden henki nyt elämään, juurelle elonpuun. Tienvarsi oli siellä viitoitettu tähdillä, jotka täysivaloisina paloivat kaikkeuden pimeimmällä ja korkealla iki-ulapalla… Maa liiteli kuin pieni tomuhitu jo heidän allaan… Valtamerinensä se kisaeli ikilentoansa pohjattoman pimeyden varassa… Etäältä nähden haihtui välimatka mitättömäksi… Sadat penikulmat jo supistuivat millimetriseksi… Koko maan pauhulento hidastui silmissä jo madon madannaksi.
— "Tää matka on toista kuin koskenlasku Litvassa," — lausui sitä katsellessaan kiusattu ihastuksissaan.
Jo saapuivat he ikikorkeuteen ylemmä näkyväistä tähtikehää ja siinä pysähtyen lausui Oolaville kiusaaja:
— "Tässä teemme pienen mutkan… Palaamme maahan, sinne, jossa alkaa viisauden vesisuoni…"
Lausuttuaan sen hän laskeutui ystävänsä kanssa taas maahan, niinkuin kirkkain tähdenlento, luotisuoraan, hurjan aatteen nopeudella ja pauhinalla… Silmänräpäyksessä he saapuivat taas maahan… Alaslento päättyi vuoren juurella… Heidän edessänsä oli ovi, joka johti vuoriluolaan, ikivuoreen hakattuun huoneeseen. Pienoinen lamppu paloi oven päällä… Se valaisi ovenpäällyskirjoitusta: 'Viinasta totuus aina pulppuaa'. Sitä silmäillen lausui Oolaville kiusaaja:
— "Täällä on viisaus kukkeimmillaan… Tämän oven sisäpuolella nuori väki muuttaa Luojan viljaa viisaudeksi yöt päivät, niinkuin kedon kukka maan multaa muuttaa kukkaväreiksensä, kasvaessaan kevät-aikaan…"
Lausuttuaan sen hän koputti oveen. Sisältä kuului ääni:
— "Ken siellä on?"
— "Minä, korkein ystävä ja sinun ystäväsi", — siihen vastasi pimeyden henki.
— "Astu sisään vaan!… On ovi sisään astumista varten, ei koputusta!" — kuului ääni taas luolasta. Siihen lausui suuri henki: