— "Ai kuin se on kaunis!… En tiedä, kestävätkö nämä portaat!…"
Jo nousivat tulijat kaunista köysiporrasta myöten… Perkele selitteli:
— "Ei lemmenporras katkee milloinkaan… mutta lempi loppuu ennen aikojansa… Ei makeaa voi kauvan säilyttää…"
He saapuivat jo neidon kammioon… Lemmetär puhalsi siellä taikahuiluansa salaisen verhon takana… Se huilun soitto sulautui hienoisena hyminänä yö-ajan hämäryyteen… Neitsytvuode oli ihanimpiin uni-unelmoihin kiedottuna kokonansa… Huonetta koristivat neidon amuletit, pienoiset pyhät kuvat: peili, kukka, solki, helminauha, pieni uhrilamppu ja taikapeili, josta sulho näkyy… Pienen lemmen pyhätön täytti puhdas, armas neitsyttuoksu, niinkuin pyhäsavu kirkon täyttää… Tulena hehkui Oolavin katse… Kumartaen ojensi hän pikku sormuksensa neitoselle, joka huudahti kainostellen:
— "Kiitos!… Uskonut en olisi, että lauluani kuullut olisi kukaan… Ai, miten kaunis!… Varmaankin olet kuninkaan poika!…"
Sitä lausuessaan hän heitti armaan katseen Oolaviin… Kaunis elämänpuun kukka tuoksusi nyt Oolavin edessä… Hän huumautui… Hän luuli kaiken olevan jo suotu hänelle nautittavaksi… Rohkeana hän kysyi, polvistuen:
— "Kuule, Mirja, lemmitkö minua?… Isäsi jo nukkuu… Ei kukaan näe…"
Kuin viattomin lapsi loi Mirja katseen maahan… Ujostellen lausui hän:
— "Lemmin!…"
— "Mirja!… Jumalainen!… Mirja!" — huudahti Oolavi. Niin huudahtaen tavotti hän Mirjaa syliinsä siepata… Vaan silloin kiusaaja antoi merkin… Silmänräpäyksessä hävisi kammio ja Mirja. Ympärillä oli kaunis lehto, missä soitto soi ja kuului kaunis laulu… Vihoissaan lausui silloin kiusattava: